Mites olis MONGOLIA!

Kyllä oli mukava jakso Amacing Racessa justiinsa. Oltiin jokunen vuosi sitten talvella tuolla Tereljin kansallispuistossa, missä racelaisetkin kisailivat hevosilla, jakeilla ja sammuvilla jeepeillä. Puhalluslampulla pistivät siellä meidänkin jeepin aamulla käyntiin kun yöllä oli -20 C pakkasta ja oli vähän hontelo olo kun jurtan kaminaan piti yöllä laittaa klapeja parin tunnin välein.

Mongoliassa kaikki on vähän erilaista, mutta kokemusta ei koskaan unohda. Siperian juna on sopiva kulkuväline vaikka molempiin suuntiin. Päätettiin juuri mamman kanssa että lähdetään katsomaan se Mongolian kesäkin poies. Pistäkääs mietintään muutkin, ettei aina tarvitse tylsiä moottoriteitä ajella ulkomaan matkoilla. Tai oma valintahan se aina kuiteskin on.

Joo, Teemu varmaan mielenkiintoinen reissuhan se olisi. Mongoliassa varmaan kaikki on erilaista, ihan kaikki. Menin kerran olympialaisiin Moskovaan junalla ja se oli jo kokemus sinällänsä. Tsajun keittäjät kiersivät vaunuja tarjoillen tsaikkaa ja ikkunoita pidettiin auki välillä liian topakin hajun poistamiseksi.

Ostettiin junan käytävältä himmeä bottlekin ja hyvältä maistui siellä neljän hengen hytin ylähyllyllä, kunnes pamahti kusettamaan ja ei kun vaunun päätyyn,,, jonoon!

No, taisi poiketa aiheesta, ei kai liikaa!

Jep Teemu, Mongoliaan tekisi meidänkin mieli, ja uudelleen Tiibettiin, nyt kun sinne pääsee junallakin. Mekin ollaan nuorina kuljettu Siperia radalla Kiinaan mennen tullen talvikeleillä, mutta ei saatu silloin, omatoimimatkalla, mitenkään lippuja Mongolian kautta kulkevaan junaan.

Onko sulla tietoa siitä Lhasaan menevästä radasta, että saadaanko sillä junassa annettavalla lisähapella vuoristotaudin oireet poistettua, siis että iskeeköhän se kuitenkin Lhasassa, kun rata menee tosi korkeasta solasta yli.

Tarkoitan siis, että auttaakohan junamatka tilannetta yhtään, ainakin lennon jälkeen kärsimme Lhasassa viikon vuoristotaudin oireista, eikä se ollut sellainen olotila, mitä hirveästi hinkuisi uudelleen, vaikka ne maisemat ja kulttuuri kiehtovat mahdottomasti.

Lähteäkö vaiko jäädä,mikä on kärsimyksen ja nautinnon välinen suhde, miettii Kaarina

Voihan nenä, Kaarina olet sinä ja perheesi melkoisia matkaajia, kyllä käy aidosti kateeksi. Mahdatte antaneet lapsillenne melkoisen perinnön ja pääoman elämään.

@Olli

Mää meen ihan hämilleni Olli sun sanoista:)

t.Kaarina

Samoja kokemuksia WC:stä kuin Sinullakin Olli, osittain vielä pahempiakin. Kun Venäjän (tai Mongolian) ja Kiinan välillä vaihdetaan vaunujen alle toisen levyiset telit, niin pisin seisokki on ollut 6 tuntia. Sinä aikana WC on suljettuna eikä pääse edes arolle asioille jos vaihto tapahtuu hallissa kuten viimeksi. Aikaisemmista matkoista viisastuneena siihen osaa varautua.

Menin ensimmäisen kerran Siperian radan molempiin suuntiin jo lähes 30 v sitten, vähän Maon kauden jälkeen. Junat ovat siitä lähtien muuttuneet mukavammiksi "pehmeällä puolellakin", mutta edelleen kaikkein ylellisintä on täydellinen loman tuntu kun voi keskittyä vain löhöämiseen, kirjaan, ympäröivään elämään tai tutustua satunnaisiin matkailijoihin ja asemilta saapuviin paikallisiin, joita sijoitetaan vajaisiin makuuhytteihin ulkomaalaistenkin kanssa. Kerrankin oli yön aikana alapetille tullut siperialainen maatuska, joka manasi koko systeemin pataluhaksi jo paljon ennen perestroikkaa ja glasnostia, kun perunoitakaan ei saanut kaupoista tarpeeksi. Myös eräitä mukavia paikallisia kirjeenvaihtokavereita jäi reissuilta.

Venäjän puolen ravintolavaunuissa on yleensä loppumatkasta ruokalistalla ollut vain yhtä sorttia ja votka loppuu n. puolimatkassa, mutta vaunupalvelija pystyy hankkimaan venäläistä konjakkia tai samppanjaa kohtuuhinnalla. Nykyisin juomia saa jo asemien kioskeista ja maalaiset tulevat myymään piirakoitaan ja muita herkkuja asemalaitureille. Muutos on ollut valtava.

Kiinan puolen junat ovat ylellisiä. Ravintolasta löytyy 100 ruokalajin valikoima ja kymmeniä viinejä ym. juomia. Junapalvelijat ovat kuin linkkuveitset kumartelemassa ja tuomassa teelaseja hytteihin. Kuitenkin Pekingistä Pohjois- Korean pääkaupunkiin Pjongjaniin menevät junat olivat vielä pari vuotta sitten ankeampia korealaisia, mutta matkahan kestää vain runsaan vuorokauden. Niissä junissa ei pääse keskustelemaan paikallisten kanssa, kännykät sinetöidään pusseihin, vaikkei maassa ole edes kenttää, mutta jo näkymät vaunun ikkunoista kertovat paljon ennenkuin saadaan kattava kuva Kimien valtakunnasta. Turistin viikon mittaisen visiitin aikana kohtelu ja täyshoito lähentelee valtiovieraan tasoa.

Lhasaan menevästä junaradasta ja sen rakentamisesta kerrotaan tuossa YouTuben lyhyessä filmissä http://www.youtube.com/watch?v=98zW4NALGxg . Ratahan käväisee tosiaan yli 5000 m korkeudessa. Siellä junassa on lääkäri, joka näytti kaniskelevan happipulloa letkuineen. Uskon että tuskiinsa saa varmasti happea, kun meillä oli Lhasassa hotellihuoneessakin happipullot vaikka jatkuvaan käyttöön. Ei kuitenkaan tarvittu, koska vaimolla ei ollut tuntemuksia ja minä olin jo Suomesta ottanut "Diamox" nimistä lääkettä mukaan. Oikeasti se on tarkoitettu glaukoomaan eli silmänpainetaudin hoitoon, mutta helpottaa oloa myös vuoristotaudissa. Netissä on paljon tietoa tautiin varautumisesta.

Vähän ennen radan valmistumista mentiin Tiibetiin lentäen Pekingistä ja pois tultiin Xian- Guilin-Hongkong- reittiä. Olisi mukava käydä siellä uudelleen junalla, koska entinen "korkein junakokemus" Punosta Cuscoon radalla, La Rayan aseman kohdalla, jää kakkoseksi "vain" 4319 m. Ratahan jatkuu Cuscosta edelleen Machu Picchulle ja kulkee myös Titicacajärven rannoilla alkupuolellaan.

Vuoristotaudin ilmeneminen on aika yksilöllistä. Epätieteellisten kokemusten mukaan sen saa sitä varmemmin, mitä paremmassa fyysisessä kunnossa menee suoraan merenpinnan tasosta korkealle. Hyvään hapenkäyttöön tottunut elimistö huomaa paremmin hapen vajauksen kuin "romussa kunnossa" oleva.

Muista Kaarina sitten kertoa siitä junamatkasta!

Kiitos Eero viestistäsi!

Vai oli teillä hotellihuoneessa happipullot! Meillä oli talon puolesta vain termospullollinen kiehunutta vettä:) Koko "hotellista" löytyi sentään 2 yhteistä vessaa ja suihkua. Mutta vessoista olikin näköala suoraan Potalan palatsille, ja ne olivat aina auki, ja löytyi huuhtelumahdollisuuskin, eikä vettä tarvinnut kovin kaukaa kantaa. Niinmpä tähän meidän "luksukseemme" muuttikin porukkaa siitä kaupungin kaikkein halvimmasta luukusta, kun siellä pantiin jostain syystä vessat yöksi kiinni. Suihkusta vettä tuli termospullollisen verran tippoina alas, eikä huoneessa olisi tarjennut maata ilman omaa talvimakuupussia. Mutta ikkuna aukeni sille kadulle, mitä pitkin paimentolaiset ja pyhiinvaeltajat jakkihärkineen saapuivat kaupunkiin idästä päin. Ja ilta-auringon puolella oli yhteinen iso terassi, missä muiden reppuretkeläisten kanssa availimme ananas-ja tonnikalasäilykepurkkeja, kirjoittelimme päiväkirjoja ja vaihdoimme matkakokemuksia. Ei etteikö ravintolaruoka olisi ollut tarpeeksi halpaa, mutta kun se oli niissä halpapaikoissa niin tavattoman öljyistä, ettei se valmiiksi huonovointiselta aina mennyt alas. Siis kun vesi kiehuu hitaasti niin korkealla, niin käyttivät sitten litratolkulla öljyä, jotta valmista tulisi...

Te varmaan asuitte siellä länsipuolella, "hienojen" hotellien alueella, missä mekin pari kertaa kävimme törsäämässä jakkipurilaiset, ranskikset, omenanpiirakkaa ja kahvia. Ja vitsi, kun hävetti, meitä kaikkia, kun molemmilla kerroilla tapasimme sen hotellin ravintolassa muutamia muitakin sieltä meidän nurkilta...:) Se ei vain oikein kuulunut nuoren halpamatkailijan imagoon:)

Joo, niin paljon vuoristotauti meitä verotti, että aiottu runsas retkeily jäi aika vähiin. Ja noloina istuimme läähättämässä rinteillä, kun vanhat paikalliset papat kipittivät hymyillen ohitsemme. Sentään vuokrafillareilla tutustuimme seudun luostareihin, mutta jotkut hienot paikallisbussilla tehdyt retket kauemmaksi jäivät väliin, kun emme vain jaksaneet. Ja kun yhtenä aamuna viideltä sanotaan, ettei bussiin mahdu, niin ei siellä jaksa joka aamuyö rampata kyselemässä josko tänään.

Me lensimme Lhasaan Chengdusta ja sinne myös palasimme. Sieltä junalla Kunmingeen,erästä maailman kauneimmaksi radaksi sanottua reittiä. Kunmingesta oli lopulta pakko lentää Kantoniin, kun junalippuja Guilinin kautta ei saatu.Hongkongin jälkeen laivalla Hainanin saarelle,Sanyaan, minne ovat kuulema meidän neitseelliselle paratiisi-rannalle tehneet kaikenlaista turisti-hökötystä golfkentistä lähtien.

Silloin, juoluna 1986, siellä oli yksi hotelli missä oli halpa-ja vielä halvempi puoli, sekä kourallinen paratiisin löytäneitä reppuretkeläisiä sekä toisinaan kuorma-auton lavallinen varakkaita kiinalaisia nuoria.

Menipä kauas Mongoliasta, mutta vielä sellainen muisto, että jouduimme jäämään Hainanille viikoksi ekstraa, kun samaan aikaan Pekingissä riehuivat ne opiskelijamellakat, eikä sinne haluttu päästää länsimaisia. Tämä meille selvisi vasta Suomessa myöhemmin, kun lopulta kaikenmaailman tekosyyt siitä, miksei Pekingiin pääse millään kulkuneuvolla milloinkaan, loppuivat, ja onnistuimme saamaan uudet viisumit Venäjälle, sekä vaihtoivat maksutta Siperian-junan lippumme, kun kaikki menivät vanhaksi siellä etelässä odotellessa.

Tuonne Cuscoon ja Titicaca-järvelle myös haluaisin, jäänee siihen aikaan, kun lapset ovat omillaan, ettei tarvitse pankkiryöstöön syyllistyä...

Mutta kerron varmasti, jos Lhasaan junaan nousemme, ensi kesänä saattaisimme ehkä lähteä kunnostamaan maalaiskoulua Albaniassa, että ei ihan lähiaikoina niin itään:)

t.Kaarina

Nuo huomattavat erot Tiibetin palveluissa ym. johtuvat mm. että meidän matkojemme väliä on lähes 20 vuotta. Olin Kiinassa pitkällä kiertomatkalla 1. kertaa 1981, jolloin siellä oli miljardi polkupyörää ja vain valtio sai omistaa autoja, joita oli Pekingissä tuhansia ja pienissä kaupungeissa muutama. Pari vuotta sitten kun kävimme sen kautta Pohjois- Koreassa, niin Pekingissä oli miljoona autoa ja enemmän isoja Bemareita kuin Suomessa yhteensä. Maon aikaiset hotellit oli pariin kertaan tasoitettu maahan ja tilalla on amerikkkalaistyylisiä lasiseinähotelleja, niinkuin kuvista on näkynyt.

Tosin Tiibetiläisten tilanne on vain pahentunut, sillä Kiina kansoittaa maata kaiken aikaa. Luostareista osa on kokonaan hävitetty ja jäljellä olevissa on munkkeja 10 % siitä mitä ennen oli. Kuitenkin senverran että kunnon väittelyoppitunnit pystyvät turisteille esittämään. Ei mahdu järkeen, mitä vaaraa Kiinalle olisi siitä että annettaisiin tiibetiläisten pitää ainutlatuinen kulttuurinsa, mikä vain rikastaisi maata. Mutta diktaattorit pelkäävät kaikkea. Maalaisia tulee runsaasti edelleen talvikaudella Lhasaan, sillä kaikilla ei ole ruokaa kotiseuduillaan.

Vaikutaaa suurelliselta ja kalliilta, sillä ostin vaimoni kanssa 18 vrk täyspalvelupaketin kiinalaiselta matkatoimistolta netistä. Palveluun kuuluivat kaikki lennot, hotellit, engl. kielinen opas, auto kuskeineen ja vähintään puolihoito koko ajan sekä kaikki retket. Pekinginkiin asti hodimme kaikki itse. Siis junamatkan ja oleskelun Mongoliassa ja sieltä Pekingiin. Pekingin retkiä emme ostaneet vaan kuljimme parissa paikassa Aurinkomatkalaisten kanssa, joita oli samassa hotellissa. Normaalisti lentoasemalla oli vastassa nimilapun kanssa opas ja ulkona odotti tilava ja siisti auto kuskeineen ja kuljetti hotelliin. Päivästä klo 8-17 välinen aika käytettiin retkiin eri kohteisiin. Koko lysti yöpymisineen 4* hotelleissa, 4 lentomatkaa ym. maksoi 1800 USD (n. 1400 e)/ hlö. Reitti Peking-Lhasa-Xian-Guilin-Hongkong. Hongkongissa huolehdimme itse kaikesta ja Finskillä kotiin.

Matkan suunnittelun aikana vaihdettiin n. 15 sähköpostia, joissa kussakin n. 6 sivua yksityiskohtineen. Lopulta löydettiin ohjelma ja aikakataulu. Mikään ei mennyt pieleen enkä kehdannut tinkiä hinnasta. Vielä 7 pv ennen matkaa olisi saanut perua kaikki palvelut ja 90% hinnasta maksoin vasta Kiinassa. Junalippu Siperian junaan maksaa n. puolet siitä mitä Suomessa saa maksaa siitä matkatoimistossa, kunhan varaa lipun VR:n kautta ja noutaa Moskovassa rautatieasemalta.