Oppityttönä sivistyksen kehdossa - osa 1/8

Paras tapa oppia arvostamaan omaa maataan ja kulttuuriaan on ottaa etäisyyttä. Minä päädyin moninaisten kuvioiden kautta Saksan mantereelle 90-luvun alussa. Berliinin muuri oli juuri murtunut ja Ossit kaasuttelivat suurin joukoin Wartburgeillaan Wessien kultalouhoksille omaisuuksia vuolemaan. Tai niin ainakin lähtiessään luulivat.

Samantapaisia ajatuksia oli minullakin. Sielunsivistystä vanhasta keskieurooppalaisesta kulttuurista, rikastuminen mukavassa työssä uurastamalla ja tietysti siinä sivussa jalon saksankielen taidon oppiminen. Siinäpä hyvät tavoitteet.

Olin ammatiltani hammasteknikko. Tiedättehän, sellainen, joka osaa rakentaa uuden purukaluston jos vanhaa on huollettu vähän sattumanvaraisesti.

Hammasteknikoilla oli Saksassa paljon töitä – siitä piti huolen mahtipontinen mainonta, joka sylki toinen toistaan upeampia mainoskampanjoita makeisten menekkiä edistämään. (Silloin lienee syttynyt ajatukset uudesta urasta).

Vaikka työtä siis riitti, oli suuri saavutus saada työnantajat vakuuttuneeksi siitä, että kahden vaippaikäisen äiti on älyissään ja kykenevä työtä tekemään. Se kun ei ollut Saksassa tuolloin oikein tapana. ”Normaali” äiti laittoi aamulla puolisonsa matkaan. Sitten hän litisti ”Neekerin suukon” berliininmunkin väliin koululaisille evääksi ja vilkutti ovelta hyvästiksi.

Kun talo hiljeni rouva painui takaisin pehkuihin, kunnes puolenpäivän aikoihin aloitti valmistelut hakeakseen jälkikasvunsa koulusta tai tarhasta. Valmisteluihin kuului vahva panostus omaan ulkonäköön ja saattoipa siinä tilkkanen valkoviiniäkin maistua. Tunnustettava on – minä en oikein istunut muottiin.

Toim. huom. Ossi = Ost Deutcher = itäsaksalainen Wessi = West Deutcher = länsisaksalainen

Tämä ei kyllä ulkomaanmatkailuun liity, mutta täytyy tunnusta, että minun kotiäitiurani aikana, 4 lasta ja 15 vuotta, ei aikaa jäänyt makoiluun, ehostukseen ja viinin lipittämiseen, kyllä se oli työtä siinä missä muutkin.

Muuten olen samaa mieltä, että maailmalla näkee kotomaansa hyviä ja huonoja puolia aika selkeästi.

t.Kaarina

Pääsin töihin kymmenen hengen firmaan, jota veti parimetrinen hollantilainen. Opin kertaheitolla mitä kansainvälisyys tarkoittaa ihan käytännössä. Hollantilaisen pomon lisäksi työkavereita oli Unkarista, Italiasta, Vietnamista ja tietysti Saksasta. Voi sitä kielten sekamelskaa. Ja uskontojen.

Kun samassa porukassa oli luterilainen, pari ortodoksia, katolilainen, zenbudhalainen ja muslimi – olipa joukossa yksi ateistikin, niin voisi kuvitella, että yhteistä säveltä olisi ollut mahdotonta löytää. Siinä sitä kuitenkin väännettiin hampaita päivästä toiseen, useimmiten ihan sulassa sovussa.

Eri kansallisuuksien erot tulivat helposti näkyviin, ja niille jatkuvasti yhdessä naureskeltiin. Hollantilainen on sangen avoin ja siinä samalla kun tiedustelee uuden tuttavuuden nimeä kysäisee kuinka usein henkilö tapaa harrastamaan seksiä.

Vietnamilaisen hymyä ei taasen saa hyytymään millään. Vaikka hän sanoo ei, hän nyökyttelee päätään myöntymisen merkiksi ja hymyilee. Piirre, joka pidemmän päälle alkaa helposti ärsyttämään.

Suomalainen on tunnetusti hyvä työmies(nainen), mutta muiden mielestä ihan liian itsenäinen. Ja puhumattomuus tulkitaan tyhmyydeksi. Uutteralla unkarilaisella on juhlat koko ajan mielessä ja tyylikäs ja huoliteltu italialainen tuppaa olemaan vähän laiska.

Pari kuukautta lähtöni jälkeen Suomi nyyssähti polvilleen. Lama. Alkuhuuma uudessa sivistyksessä vei minun energian ja Suomen kompurointi laman kourissa jäi etäiseksi. Suuri ymmärrys laman merkityksestä tuli siinä vaiheessa kun Suomi devalvoi markan.

Yht`äkkiä minun Suomeen jääneistä asuntolainoistani suli kolmannes pois. Hurma älykkäästä sijoituksesta ja taloudenpidosta haihtui kuitenkin nopeasti. Uudessa onnelassa joutui myös maksamaan huikeita vuokria – etenkin jos halusi ylläpitää Suomessa totuttua asumistasoa.

Kotimme oli hyvin tyypillisessä saksalaisessa rivikerrostalossa. Koteja oli kolmessa kerroksessa aina kaksi vierekkäin. Meillä oli onni saada ensimmäisen kerroksen asunto, mikä tarkoitti sitä, että talon etupuolella olimme kellarikerroksen verran maanpinnan yläpuolella. Talon takapuolella taasen oli naapureiden suuresti kadehtima oikea puutarha – tai oikeastaan terassi, joka jatkui neljä kertaa neljän metriä nurmikenttänä, jossa mahtui juuri ja juuri potkimaan naperoitten kanssa jalkapalloa.

Saksalaisella tarkkuudella ystävälliset naapurimme ohjeistivat meitä kuinka kodissamme tulisi käyttäytyä. Iltapäivällä kello 13 ja 15 välillä tuli olla hiiren hiljaa ja mieluummin näkymättömissä, jottei vaarantanut liikaa naapurisopua. Erityisesti talon ylimmässä kerroksessa asuva herra Urban (suom. kaupunkilainen) otti sydämenasiakseen valistaa meitä sivistymättömiä suomalaisia.

Herra Urban oli komea perisaksalainen mies. Kaidat kasvot ja somat vaaleat pitkät viikset, jotka olutta hörpätessä estävät vaahdon tunkeutumasta nenään. Ja vaaleanruskea, tuuhea kikkara tukka, joka muodosti puolipallon kasvojen ympärille. Niin – herra Urban oli miehekäs saksalaiseen tapaan.

Herra Urbanin parvekkeelta oli hiukan vaivalloista nähdä meidän puutarhaamme, olihan näköesteenä pitkänhuiskeat bambuseinäkkeet ja komea koivu. Herra Urban voitti kuitenkin esteet ottamalla avukseen kiikarit.

Kun ensimmäisinä kuukausina uudessa kodissamme käyttäydyimme sopimattomasti, tarkkailun mestari herra Urban kirjoitti sievällä käsialallaan paperilappuselle viestin, jonka sitten ujutti postilaatikkoomme.

Erään kerran herra Urban ilmoitti vuokraisännällemme, että meidän puutarhamme on täynnä jätteitä. Vuokraisäntä soitti kiihkeänä minulle ja pyysi siistimään puutarhan. Menin ihmeissäni katsomaan sitä valtavaa jätevuorta, joka oli saanut herra Urbanin hermostumaan. Ja toden totta, puutarhaan oli unohtunut lasten kolmipyörä ja pallo. Olemme edelleen kiitollisia herra Urbanille tästä huolenpidosta, jota hän pyyteettömästi meille tarjosi.

Käyttäytymisemme ei ollut ainoa asia mistä herra Urban kantoi huolta. Erään kerran hän jätti postilaatikkoomme lapun, jossa toivoi meidän välittömästi pesevän ikkunamme. Lisäksi postilaatikkokin oli hänen huomaavaisten silmiensä mukaan ollut jo useamman viikon pesemättä.

Olin ollut autuaan tietämätön, että postilaatikko pitää ottaa viikkosiivoukseen mukaan. Onneksi seinänaapurimme valisti, että postilaatikon putsaamisen lisäksi ikkunoidenpesu kuului tehdä kerran kuukaudessa ja mieluiten samana päivänä kuin muutkin naapurit. Niin ja petivaatteita ei sopinut laittaa parvekkeen kaiteelle tuulettumaan, vaan ne piti laittaa sisäpihan puoleiseen ikkunaan roikkumaan, joka aamu noin puoleksi tunniksi. Kuinka hölmöjä me Suomessa olimmekaan olleet.

Sivistystä oppii helposti seuraamalla tiiviisti oikein käyttäytyviä. Meillä oli mainio tilaisuus ottaa mallia herra Urbanista, istumalla etupihan puoleisella parvekkeellamme. Sieltä oli hyvät näkymät koko naapurustoon. Tosin omalla parvekkeella istuminen ei ollut suotavaa, ei etenkään jos siellä viihtyi auringossa iloisesti rupatellen ja nauraen. Oppimismielessä kuitenkin se oli paras paikka ja siksipä uhmasimme yleistä mielipidettä.

Herra Urbanilla oli vaimo. Pieni ja lähes näkymätön. Kun pariskunta lähti yhdessä liikkeelle, ujo vaimo sipsutti aina muutaman metrin herra Urbanin takana. Tästä päättelin, että kuuliaisen vaimon on oltava ääneti ja seurattava miestään muutaman askelen perässä.

Kerran viikossa, torstaisin, pikkuperhe kävi ruokaostoksilla. Silloin punaisen bemarin takakontti täytettiin ääriään myöten kaikella tarpeellisella. Alussa epäilimme, että radiossa on ilmoitettu jostain katastrofista, johon pitäisi varautua hamstraamalla kuivamuonaa kolmen kuukauden tarvetta varten. Kun sama tapahtui viikosta toiseen, arvelin kunnon saksalainen pitävän koko ajan kodissaan riittävää varmuusvarastoa.

Parin kuukauden välein herra Urban piti kodissaan juhlat. Olutta kannettiin 25 litran tynnyreissä kahden miehen voimin useampaan otteeseen. Juhlien jälkeisinä päivinä herra Urban piti sangen matalaa profiilia mutta palasi sitten taas entistä terhakampana meitä poloisia opastamaan. Kunnollinen nollaus auttoi häntä saamaan uutta energiaa.

Meillä oli herra Urbanin kanssa autotallit vierekkäin. Koska minun talli toimi varastona talvivehkeillemme Suomen vierailuja varten, minä säilytin autoa autotallini oven edessä. Tästä hävyttömyydestä herra Urban oli erityisen kiukkuinen. Kehotus auton siirtämiseen löytyi postilaatikosta harva se viikko.

Erään kerran herra Urban tuli esittämään pyyntönsä ihan suullisesti, kertoen samalla kuinka hankala hänen on peruuttaa autoaan talliin, kun minun autoni seisoo siinä pihalla paikallaan.

Meille suomalaisille oma reviiri on sangen tärkeä. Jos me maksamme vuokraa, kallista, autotallista niin kyllä me katsomme myös autotallin edustan meille kuuluvaksi. Niinpä minä kehotin ystävällisesti herra Urbania ajamaan auton talliinsa etuperin, mikä olisi näin naisen logiikalla paljon helpompaa kuin peruuttaminen.

Hän hylkäsi vilpittömän ehdotukseni ilman suurempaa kiitollisuutta. Niinpä minä ehdotin hänelle paluuta autokouluun, jossa ratin kääntämistä ja peilistä peruuttamista voisi opetella oikean ammattilaisen avulla. Sen jälkeen herra Urban ei enää lähetellyt lappuja. Tosin hän soitti vuokraisännälleni ja kertoi kuinka mahdottomia naapureita me olemme.

Talomme edustalla oli pieni kiviasetelma. Noin neliön suuruinen. Keväisin herra Urban otti jokaisen kiven pois paikoiltaan, pesi sen harjalla ja saippuavedellä ja laittoi sitten huuhtomisen jälkeen takaisin paikoilleen. Minusta siinä hommassa ei ollut järjen hiventä, mutta mukava sitä oli parvekkeelta käsin katsella.

Talomme ylimmässä kerroksessa asui perhe, jonka isä oli suomalainen. Hän oli asunut Saksassa jo parikymmentä vuotta ja suomen kieli oli päässyt pahasti rapistumaan. Niinpä silloin harvoin kun tapasimme puhuimme saksaa. Mies oli matkatyössä ja kävi kotosalla vain joka toinen tai kolmas viikonloppu. Hänen vaimonsa oli rehevä ja ilmeisesti yksinäinen, sillä rouvan luona vieraili usein muuan poliisimies. Myöhemmin rouva purki minulle sydäntään ja kertoi aviomiehellä olevan kakkosnainen naapurikaupungissa. Tasoissa siis olivat.

Perheen tytär oli kymmenen korvilla ja kovin ihastunut minun ruskeasilmäisiin pojantaaperoihin. Tyttö pudotti narun varassa roikkuvalla ämpärillä namusia pojille aina kun minun silmä vältti. Herra Urban ei tietenkään pitänyt tästä naapuriystävyydestä ja valitti lasten kikattelusta. Palautin lapun takaisin hänen (puhtaaseen) postilaatikkoon.

Kun aikanaan palasin takaisin Suomeen, oli itsestään selvää, että suuntana on Itä-Suomi. Suomalainen sisu oli joutunut Saksassa useampaan otteeseen todella tiukalle, mutta loppujen lopuksi kovan yrittämisen kautta selvisin voittajana. Herra Urbania en voine koskaan unhoittaa ja ehkä näin 15 vuoden jälkeen voisi sanoa, että hyvä niin.

Jälkisanat:

Asuin ja tein töitä Saksassa vuosina 1990-1995. Asuinpaikkani oli yli 100 000 asukkaan pikkukaupunki Ratingen noin 14 kilometrin päässä Düsseldorfista, jossa työskentelin. Perheeseeni tuona aikana kuului 1 ja 2-vuotiaat pojat (lopussa 6 ja 7-vuotiaat) ja suomalainen aupair. Lasten suomalainen isä asui Düsseldorfissa.

Tuohon aikaan internet teki vasta tuloaan tavallisten ihmisten tietoisuuteen. Ainoina linkkeinä Suomeen oli satunnaiset puhelut, muutamia päiviä vanhat aikakauslehdet, joita sai rautatieasemalta sekä kerran vuodessa toteutuneet matkat Pohjois-Karjalaan. Kokemus oli opettavainen – raskaskin, mutta kokonaisuutena onnistunut. Ja mikä parasta, nyt osaa todella antaa arvoa Suomelle.

Ei oikein jaksa pitää sadetta.

Kyllä muuten jaksaa.Ihan mielenkiintoinen tarina,vaikka ei pahemmin liity karavaanareihin.

Kyllä Leila nyt on vähän hakoteillä.Sivistyksen kehtohan on Varsinais-Suomi;-)))))))))))).Sen ulkopuoliset maakunnat ovat maalaiskuntia ja mitä pönttövuoren tuolla puolen on sateenkaaren lisäksi, sitä en viitsi edes sanoa.;-))

Terveiset Kajtsulta N:ltä, soitti äsken Skypellä Sagresistä! ;-))

Leila muuten osaa kuvata juuri sitä mitä se siellä on. Asuin aikoinan Dysseldorfissa, Mynchenissä, Antwerpenissä jne. ja se reissu otti 18 vuotta. Nuo maat vaan on tuollaisia, ja ne on sitä edelleenkin. Vieläkään kunnollinen perheenäiti ei saa käydä töissä. Ja ihan paska on miehekseen sellainen roisto joka laittaa vaimon töihin. (Tässä ei siis kysytä vaimon milipidettä asiasta. Selväähän on ettei vaimo halua töihin, mutta jotkut miehet sen sinne laittaa)

Se on vaan silleen että meillä on aika hyvä maa asua ja olla, tämä Suomi.

Tasa-arvo, no se on sitä että jos miehellä on hyvä päivä ja joutilasta aikaa, niin se auttaa naista naisten töissä. Kun on niin hyvä sydän sillä.

Ensiksikin vähän tästä kirjoituksesta. Tämä ei todellakaan kuulu tänne karavaanareitten sivulle mutta ajattelin, että näin hiljaisina talvikuukausina karavaanareita voisi piristää pieni pakinan muotoon kirjoitettu tositarina.

Kun vuonna 1995 palasin Suomeen, minulla oli vahva tunne, että Saksalla ei ole minulle enää mitään annettavaa. Kului vuosia ennen kuin palasin maahan uudelleen. Nyt viime kesänä vietimme osan kesälomastamme Saksassa ja reippaan viikon päästä olemme taasen lähdössä niille suunnille.

On todella mielenkiintoista matkustaa maassa, jonka tuntee myös sisältäpäin. Nyt karavaanarina kulkiessani tarkkailen ympäristöä ja ihmisiä aivan toisenlaisin silmin kuin muut "vieraat". Monta tuttua asiaa olen huomioinut ja useita uusia juttuja pannut merkille. Niistä lisää myöhemmin.

Keski-Eurooppaan menijät kulkevat hyvin usein Saksan läpi. Jospa tästä tarinasta olisi jollekin kulkijoista pientä apua saksalaisen sielunelämän ymmärtämisessä. Silloinhan tämän tarinan paikka on juuri täällä - karavaanareitten sivuilla.

Sitten toiseen asiaan, eli Karin kokemuksiin.

Tuo vaimon asema saksalaisessa kulttuurissa on meidän näkökulmastamme katsoen vähintäänkin outo. Rouvat kyllä vaikuttivat ihan tyytyväisiltä omaan tilanteeseensa mutta suomalaisin silmin useita epäkohtia olisi voinut kyllä korjata.

Mm. Rahan käyttö oli saksalaisessa perheessä sovittu niin, että vaimo sai mieheltään talousrahaa (eräs tuttuni 300 D-markkaa/kk) ja sen piti riittää kaikkeen ruokaan ja taloustarvikkeisiin. Jos rouva halusi ostaa itselleen vaatteita tms. Hänen tuli säästää tuosta talousrahasta. Mies osti kaikki kodin suuret ostokset ja tietenkin hoiti omat kulunsa.

Meillä täällä Suomessa joskus marmatetaan monista asioista. Usein aivan turhaan. Esimerkiksi kouluruokaa haukutaan ihan estoitta vaikka meidän koulusysteemimme toimii erityisen hyvin. Kyllä minua äitinä ja terveystietoisena hämmästytti tuo lounaskäytäntö (Berliinin munkin välissä imelä Neekerin suukko). Mutta vastaavasti sitten ihailin kuinka hyvin saksalaislapset istuivat ravintolassa. Ei puhettakaan, että jälkikasvu olisi pomppinut tuolilla tai päässyt ruokapöydästä ennen kuin kaikki olivat ateriointinsa päättäneet.

Ja kolmanneksi. Kiitoksia terveisistä ja oikein mukavaa oloa siellä kaukomailla sekä täällä kotimaassa!

Leila hei, minä vähän vain tuohon ensimmäiseen virkkeeseen, pientä kommenttia. Eli jos uskottaisiin ja tehtäisiin niin kuin kourallinen niitä 'aatteen puhtauden' vahtijoita yrittävät sanella, näille saiteille ei saisi tai voisi kirjoitella juuri mitään, liki kaikki on 'väärää'! Pahinta ovat juuri tällaiset tarinat, hauskat ja harmittomat, inhimillisyyteen liittyvät, henkilökohtaiset jutut. Vain tiukan asialliset tekniikka- ja vastaavat jutut olisivat sallittuja. Vaan onneksi meitä tarinan vääntäjiä riittää, jotain mielenkiintoistakin saadaan lueskella, ei vain 'asia juttuja'! Mutta kai niillä tiukkapipoisilla elämänkieltäjilläkin on oma hommansa, hoidettavana!

'Libera nos a malo'!

Näin se varmastikin on.

ps. piti muuten ihan sanakirjasta katsoa mitä tuo viimeinen lause tarkoittaa. Kiitos kovasti - olet juuri opettanut minulle latinaa.

Oppia ikä kaikki! ;-))

Aivan Leila. Sekä Saksassa, että Belgiassa jonka pitäs olla se euroopan pääkaupunki, ja maa, naisen asema on ihan sitä ihtiään. Sitä kun ei oikeestaan ole. Ihan käsittämätöntä.

Mä kun olin kolmen kakaran kanssa yksinhuoltajana ja paikkailin ja ompelin kersojen vaatteita niin paikalliset ei ymmärtäny alkuunkaan. Siis että naisten hommia teen? Outo tyyppi. No joo, jo se että mies on kolmen kersan kanssa, ei ne sitäkään ymmärtäny ollenkaan. Eihän nyt luomakunnan kruunut tollasta tee, se rooli kuuluu heikommille astioille.

Mitä taloudesta sanoit niin joo, siksi saksalaisella kotirouvalla on oma, mieheltä salattu, tili mihin kerätään opikkasen "omaa" rahaa.

Meillä oli myös 90-luvun alussa tilaisuus tutustua saksalaiseen kulttuuriin sisältäpäin, kun ystävämme asuivat siellä pienten lastensa kanssa muutaman vuoden, ja heillä useasti vierailimme.

Tästä naisen asemasta näimme/kuulimme kyllä myös sen puolen, mistä meillä Suomessa olisi opittavaa. Nimittäin , että naisille oli tarjolla puolipäivätyötä, jolloin lapset olivat tarhassa vain aamupäivän, ja äideillä oli mahdollisuus hoitaa heitä loppupäivä kotona. Ja sitä, että äiti hoiti lapsensa, arvostettiin, toisin kuin Suomessa. Meillähän kaikki pakotetaan samaan muottiin, miehet ja naiset siis, eikä lasten kotihoitoa arvosteta pätkääkään.

Eli kultaista keskitietä voisimme kyllä näistä eri kulttuureista oppia!

t.Kaarina

Uskoisin, luulisin, toivoisin, tai että kyllä varmaan meilläkin arvostetaan sitä että äiti hoitaa pienet lapset kotona. Vaan on viety tämä homma niin pitkälle, monin tavoin, etenkin perheen talouden kannalta, että ei ole sitä kunnollista mahdollisuutta siihen. Ihmiset sidotaan asuntovelkoihin, autovelkoihin, mökkivelkoihin, ulkomaillekin on päästävä, kuinka siitä sitten lähdet, valinnat on minimoitu. Eikä se jeesustelu että kyllähän sitä voi valita, auta yhtään, harvat voivat, pystyvät, edes haluavat. Aivopesu on ollut tehokasta, vain 'tuottava' ihminen on yhteiskunnalle hyödyllinen, muut loiseläjiä. Naisetkin on saatu uskomaan tähän, heillä huono omatunto aina, jos töissä ei hyvä, jos kotona ei hyvä! Ole siinä sitten viisas. Sama miehillä, ainakin yleensä, siis fyffee pitää repiä, kaikenlaiseen muuhunkin kuin perustarpeisiin, asuntoon, ruokaan ja vaatteisiin. Se ja tuo 'lelu' on saatava, niin lasten kuin vanhempienkin. Kyllä mainossepot hommansa osaavat, ihmiset saadaan uskomaan että ... kaikkee pitää saada, ja maksaa(kin)! Tämä sitä tehokasta, dynaamista kulutusyhteiskuntaa, Herralle Kiitos, Amen! Ja tulokset näkyvät, etenkin nuorissa ja lapsissa. "Sitä saa mitä tilaa"?

Ps. Meidän Äitee, siis vaimoni, oli kymmenen ensimmästä vuotta lasten synnyttyä kotona, eikä ole sitä kaduttu koskaan, edes Äitee. Samaa toteuttavat omat lapsetkin heidän elämässään, aika vain on hieman 'rajumpi' mutta edes kolme vuotta oma äiti hoitamassa niin sekin hyvä. Päivähoitotäti sitten jatkaa ja pääsee vähän helpommalla. Perusasiat jo hoidettu.

Ai kele, unohtui vielä erikseen mainita että kaikesta huolimatta elämme erinomaisesaa yhteiskunnassa, tämä siksi että muutamat hyvät ystävät joskus epäilevät minua 'yhteikunnanvastaiseksi'! Sitä en ole, mutta epäkohtia ja typeryyksiä olen aina kärkäs ruoskimaan. Sekä typeriä hallintoviranomaisia. Fiksujen viranomaisten kiittäminen kyllä useimmiten unohtuu, vaan olen sellaiseenkin 'syyllistynyt'! Suomi on hyvä ja turvallinen maa asua ja elää! KJON!

Mitäpä mistään sit sen enempää, jos kerran ihmiset ei voi eikä halua tehdä toisenlaisia valintoja. Kaikki on kai hyvin, ja ne keillä ei ole, voivat jäädä rauhassa odottelemaan, josko joku jostain saapuisi laittamaan asiat kuntoon:)

t.Kaarina

?????!!! Nyt putosin rattailta! Et kai ymmärtänyt että Sinua olisin tökkinyt, Kaarina hei? Puhuin vain yleisestä elämänmenosta, ja siitä onko sitä valinnan mahdollisuutta monellakaan. Toisilla on, useimmilla ei. Eikä kaikki ole hyvin, aina on parannettavaa.

Ja koskaan ei kukaan tule kenekään asioita korjaamaan, se olisi maailman yhdeksäs ihme. Tuleen ei saa jäädä makaamaan.

'Jumalatkin auttavat niitä jotka auttavat ensin itse itseään'!

Lainaus: "Meillä oli myös 90-luvun alussa tilaisuus tutustua saksalaiseen kulttuuriin sisältäpäin... ...Tästä naisen asemasta näimme/kuulimme kyllä myös sen puolen, mistä meillä Suomessa olisi opittavaa. Nimittäin , että naisille oli tarjolla puolipäivätyötä, jolloin lapset olivat tarhassa vain aamupäivän, ja äideillä oli mahdollisuus hoitaa heitä loppupäivä kotona."

Taitaa Kaarinan "pikkulapsi ajoista" olla vierähtänyt jo tovi:)

Onneksi tämä asia on kyllä korjaantunut sitten 90-luvun alun jälkeen. Nykyäänhän Suomessa kumpikin vanhempi (kunhan ovat eri aikaan esim.toinen aamupäivän ja toinen iltapäivän) voi olla osittaisella hoitovapaalla aina siihen asti, kunnes lapsi on käynyt peruskoulun kaksi ekaa vuotta. Itse olin osittaisella hoitovapaalla viime kevääseen asti tehden 4pv viikossa töitä. Tuo miten osittaisen hoitovapaan toteuttaa on työnantajan ja työntekijän keskinäinen sopimus. Itselleni tuo 4pv viikossa töitä oli hyvä ratkaisu, mutta monet myös tekevät lyhennettyä työpäivää.

Yksi päivä viikosta kotona tai joka päivä klo12.30 alkaen kotona on mun mielestä ratkaisevasti eriasia.

Mutta tosi hyvä jos nykyisiin systemeihin ollan tyytyväisiä!

Itse hoidin lapset, 4klp, kokonaan kotona 15v, ja se oli meille hyvä ratkaisu. Paitsi eläkekertymä on aika mitätön:) :(.

Minä vain en koe, että Suomi olisi kovin "lastenkotihoito"-myönteinen maa, kotihoidontuetkin ajettiin alas lähes kaikkialta, ja nyt taas tapellaan, josko niitä saataisiin takaisin. Sen sijaan haluttaisiin maksutonta päivähoitoa kaikille:)

Henkinen asenne-ilmasto on ehkä kurjin, itse ainakin törmäsin monesti kysymykseen, että milloinkas sä oikein menet sinne oikeisiin töihin...Hassua. jos minä olisin ryhtynyt perhepäivähoitajaksi, ja hoitanut naapurin lapset, ja hän minun, olisimme kumpikin tehneet "ihan oikeaa työtä", saaneet arvostusta sen kautta ja eläkkeemmme olisi kertynyt ihan kunnollisesti...:)

Ehkä ajat ovat nykyään toiset, hope so. Jotta siis jokaiselle suotaisiin valinnan vapaus tässäkin asiasa.

t.Kaarina

Ps. Lähinnä tarkoitan sitä, että olen huomannut Euroopassa olevan maita, jossa arvostetaan henkisesti sitä, että äiti hoitaa lapset kotona, ja sitten on maita, jossa arvostetaan vain sitä, että naiset saavat oikeuden olla samanlaisia kuin miehetkin, ja viedä jälkeläiset hoitoon ja mennä its "oikeisiin"töihin. Ja minusta Suomi kuuluu jälkimmäisiin.

Tiedän, että tämä on aihe, mistä nousee herkästi sota, enkä sitä halua enkä yritä:)

Asioilla vain on puolensa:)Ja olisi hienoa saada yhdistettyä eri maiden hyviä puolia.

t.Kaarina

t.

Asenteisiin en edes ottanut kantaa ja lainsäädännössäkin olisi tietenkin aina parantamisen varaa!

Itse olin 1pv viikossa kotona, mutta työkaverini esim. teki 4 h päivässä töitä mikä mielestäni tarkoittaa juuri tuota mahdollisuutta olla 12.30 alkaen kotona.

Suomi ei todellakaan ole ihannemaa näissä asioissa verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan, mutta halusin sanoa että parannusta on tapahtunut ja vaihtoehtoja on.

Määrääkö laki nykyisin, että saa tehdä 4 tuntista työpäivää siihen saakka, kunnes lapsi on tokaluokkalainen!?

Olen itse ymmärtänyt, että se määrää vain tuon joko yksi vapaapvä viikossa tai vastaavan tuntimäärän vähennys vapaavalintaisesti koko viikon työtuntimäärästä. Mikä tarkoittaisi noin 6 ja puoli tuntista työpäivää joka päivä?

Se, mikä on puolestaan vuosien satossa heikentynyt, on kotihoidontuki. Kun esikoiseni v87 syntyi, oli se tuki hyvin merkittävä rahasumma monessa kunnassa. 90-luvun puolivälissä niitä alettiin leikkaamaan ja poistamaan kokonaan, itse olen järjestänyt adressin ja "mielenosoituksen" kotipaikkakunnallani niihin aikoihin, ja sen avulla tuki saatiin edes "vain" puolittumaan, poistumisen sijaan.

Nythän niitä on alettu taas "vaatia" takaisin, eikä pelkästään hyvällä menestyksellä.

t.Kaarina

Joo, on hienoo että kehitys edistyy! ;-) Ja tää asiahan ei miehelle kuulu, vai kuuluuko? Mutta kuten aiemmin sanoin, meillä äitee oli kymmenen vuotta kotona, ja uskon että oli enemmän plussan puolella kokonaissaldo, mitä nyt rahaa oli vähän, mutta vähän sitä aina pitää ollakin. :-) Eikä silloin, 60-luvulla tunnettu muita, ei ainakaan meille, tulonsiirtoja kuin ne lapsilisät. Mitään perhe-, asumis-, hoito- tms. tukia ei joko ollut tai emme osanneet edes kysyä. Päivähoitoakin oli siten että joku naapurin täti hoiteli toisen naapurin tätin lapsukaisia, en muista edes oliko jo kunnallisia. Isyyslomista tai vapaista ei mitään muistikuvaa. Isukit olivat vain 'välttämätön paha', tuntui siltä usein. Mitenkähän sitä oikein tultiinkaan toimeen? Vai tultiinko?

Erinomainen on tämä 'uusi uljas yhteiskunta', useimmille kuitenkin! "Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, jotkut vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset"!

Ps. Oma tyttäreni oli sen kolme vuotta kotona, nyt tekee 6 tunnin työpäivää ja luopui esimiesasemastaan.

Minä vain en koe, että Suomi olisi kovin "lastenkotihoito"-myönteinen maa, kotihoidontuetkin ajettiin alas lähes kaikkialta, ja nyt taas tapellaan, josko niitä saataisiin takaisin. Sen sijaan haluttaisiin maksutonta päivähoitoa kaikille:)

Henkinen asenne-ilmasto on ehkä kurjin, itse ainakin törmäsin monesti kysymykseen, että milloinkas sä oikein menet sinne oikeisiin töihin...Hassua. jos minä olisin ryhtynyt perhepäivähoitajaksi, ja hoitanut naapurin lapset, ja hän minun, olisimme kumpikin tehneet "ihan oikeaa työtä", saaneet arvostusta sen kautta ja eläkkeemmme olisi kertynyt ihan kunnollisesti...:)

Olen tuosta asiasta aivan tismalleen samaa mieltä..eläköön että joku muukin on sen lisäkseni havainnut ja ääneenkin tuonut esille..itte olen ollut ton kuopuksen kans nyt kotona koko ajan sen syntymästä lähtien,ja kyllä olen pitkin matkaa sanaut kuulla siitäkin päätöksestä...valintoja ne on kaikki,oikeesti...joskus vain joihinkin valintoihin on oltava oikeesti rohkeutta - koska tässä maassa ei vieläkään valtavirrasta poikekavia ihmisiä hyvällä katota..ja toi kotona olo lapsen kans on olult yksi niistä.

Lopettakaa ukkelit hurskastelu. Osaan sanoa kolmen pennun yksinhuoltajana että helevetti, yhteiskunta ei ole valmis sellaiselle puuhalle. Ainakaan niissä maissa missä sitä kokeilin. Pelleilyä tollaset 4 tuntia tai muutama päivä viikossa tms. Jos tehdään, tehdään kunnolla. Tai sitte ei tehdä ollenkaan.

Kyse ei ole oman omantunnon paikkaamisesta, vaan lapsista. Jos ne osaa olla ilman faijaa 4 päivää, osaa ne olla myös sen viidennen. Kyse onkin siitä mitä tehdään kuudes ja seitsemäs päivä. Juoskaa jumalauta mutkille jos näette että "uhrautuminen" lasten eteen ja vajaan viikon tekeminen olisi jokin arvo. Ei se ole. Sitäpaitsi lasten eteen ei uhrauduta. Jokainen vaan tekee parhaansa. Aina se ei mene hyvin, mutta jos parhaansa tekee niin mikäs, saa sitä arvostella. Tosin siitä tulee kuonoon mutta saa arvostella.

Onneks mulla oli jo uus vaimo siinävaiheessa kun kakaroita alko olla 5.

Minun mielestä se, että äiti on kotona, ei vielä takaa lapselle tai lapsille autuaan onnellista lapsuutta. Itse maalaistalossa kasvaneena elin lapsuuden, jossa äiti oli joka päivä kotona niin ennen kouluikää kuin kouluikäisenäkin. Kuitenkin muistan, miten 6-vuotiaana kaupungissa käydessä katselin päiväkodin pihalla leikkiviä lapsia ja ajattelin, että kunpa minäkin olisin päässyt päiväkotiin - edes joskus. Syy tähän oli se, että olin ison perheen nuorin ja sisarukseni olivat taaperoiästäni alkaen jo kaikki koulussa tai osa jopa pois kotoa omaa elämää rakentamassa. Niinpä olin aika yksinäinen viettäessäni päivät äidin kanssa ilman leikkikavereita. Piti keksiä mielikuvituskavereita, kun naapureita oli harvassa eikä niissäkään ikäisiäni lapsia. Tämä oli Pohjois-Suomessa. Äidin aika taasen meni täysin maatalon töissä sisällä ja ulkona. Olisin siis mieluummin mennyt päiväkotiin ikäisteni lasten kanssa leikkimään kuin ollut äidin kanssa kotona. Tällä omalla esimerkilläni haluan vain osoittaa, että pelkkä äidin kotona olo ei vielä takaa kaikkea onnellisuutta. Olihan sitä pullan tuoksua tietysti joka viikko, kun tuli koulustakin kotiin :).

??? Mikäs Rautiille tuli? Ketkä ukkelit täällä hurskastelee? Muita ukkeleita kuin minä.

Sinä kerrot Rautzi omista kokemuksistasi, muut omistaan. Yhtä 'oikeita' kaikki. Mistä olet johtanut sen että joku 'paikkaa omatuntoaan'? Kyllä se halu olla lapsen kanssa, tehden vajaata päivää/viikkoa on lähtöisin nimenomaan siitä halusta, sekä lapsen että omaksi parhaaksi, 'altruistista individualismia', eikä mitään 'uhrautumista omantunnon vuoksi'! Ikivanhaa vaistotoimintaa, 'äidin vaistot' jälkeläisen parhaaksi. Pahimmillaan jopa uhrautuen, sitä se altruismi on. Mutta ei omantunnon vaan lapsen vuoksi!

Kyllä se muuten on 'arvo', siis jos ja kun äiti voi/saa/haluaa olla kotona itse hoitamassa omaa lastaan. Se ei ole 'arvo' jos kokee uhrautuvansa, se on itsekkyyttä. Ja sen itsekkyyden vuoksi tuhansia lapsia 'uhrataan' talouselämän, rahan, uran etc. alttareilla, joka vuosi.

Enkä nyt hurskastele, kerron vain omista kokemuksista, havainnoista, tapahtumista jne., jos joku haluaa nähdä ne sitten hurskasteluna niin pasalusta, siitä vaan.

Kyllä näistä tarinaa riittäisi, kaikenlaisia, jokaisella omansa, yhtä oikeita/vääriä kaikki. Kovin kiivas kina turhaa, tekemistä riittää siinä itse hommassakin, kasvatuksessa. Lapsi kyllä kasvaa omia aikojaan, mutta kasvatusta lapsi tarvitsee! KJON!

ulkomaanmatkailuun, kysy...

No siinäpä pientä mietittävää! ;-))

että äidillä oli kolme kuukautta äitiyslomaa, yksi ennen ja kaksi jälkeen synnytyksen ja kun lapsi oli syntynyt sai perhe lapsilisää.

Meidänkin esikoinen meni kahden kuukauden iässä naapurin tädin hoitoon kun minä tosin opiskelijana en tienannut mutta vaimo oli sairaanhoitaja ja sai niin hyvää palkkaa ettei kunnalliseen hoitoon ollut asiaa. Mitään tukia ollut...

Nyt on samaisella esikoisella hiukan sama tilanne tuolla USAssa, ei siellä kodinhoidon tukea tms. ole, lapset on aamupäivisin yksityisessä leikkikoulussa ja äiti tekee silläaikaa työtä että saa maksut maksettua.

Kyllä meillä Suomessa on nykyään aika hyvin asiat. mot mot

Ai hittolainen, että kuitennii kolome kuukautta lommoo, äitillä? Minulla muisti pätkii, en muista että mittään tukia tai tulonsiirtoja olis ollut, vain net lapsilisät!

Mutta, Martti hei, ei kai niitä lapsukaisia tehtykään tukien tai tulonsiirtojen toivossa, net lapset vain tehtiin! Kuului asiaan. Nykyään tuntuu pikkasen siltä että, anteeks ny vain, että kaikki elämä, lapset ja kasvatus, pitäis saada kaikenlaisia tukia, avustusta, helepotusta, ilmaista fyffee, vastikkeetonta tuloa vastaan, iliman mitään vastavuoroisuutta, mulle/meille kuuluu kaikki, vaan mulle/meille ei kuulu mikään vastike, ei ainakaan mikään työ tai muu inhoke! Met olemma prekariaatteja, me!

No, mistä mie ennää ymmärrän mitä elämä nykyisin on, vanha kalkkis kun olen, vaan joskus tuntuu siltä että kyllä nykypolvi on todella sitä pullamössöä, turnauskestävyys on pientä! Itsekkyys, itsekeskeisyys on suurta!

Kiitos ja anteeks'!

äiti voi/saa/haluaa.

Höpöhöpö.

Selvästi yliarvostettua puuhaa toi äitinä oleminen. Miten niin äiti voi/saa/haluaa. Miten se äitiin liittyy se lastenhoito. Ja joo, tiedän, olin lapsille isä, äiti, valmentaja, ompelija, kokki, hoitsu, lohduttaja ja tuomari. Siinä mitään naisia tarvita siinä hommassa.

Teillä sovinisteilla vaan on lähtökohta että äiti siellä pullantuoksussa askartelee ihanaisten lapsosten kanssa. Hei herätkää tähän maailmaan mukaan.

Nyt olen saanu kakarat maailmalle, ja löytänyt tämän ehkäpä viimeisen vaimoni. Helevetti että sieppaa tollanen sukupuolirasismi. Ainakaan mun keittiöön ei naiset tule pullia leipomaan, eikä koske mun ompelukoneeseen tai saumuriin.

Ei ne kuule tällä vuosituhannella naiset mitään orjia ole.

Kateeks käy, mutta mun voimavirralla toimiva Singerin vaatturikone on kyllä varppi parempi kuin sun! Vaimon halvalla Brotherilla yrittivät neuloa tyttären hienon juhlamekon helmaa lyhyemmäksi vaan sitten piti pyytää että jos iskä sentään ompelisi kun sillä on tuo parempi konekin! mot

Mä en ainakaan ole kenenkään orjana ollut, vaan ihan omasta vapaasta tahdosta lapseni itse kotona hoitanut.

Mutta kun mies tuli töistä kotiin, se teki kaikkia kotona odottavia hommia, ihan niin kuin minäkin.

Minä hakkasin halkoja ja käänsin perunamaita, leivoin ja keitin mehut. Ihan omasta ilosta, ja paimensin vielä muutamaa kanaa ja kaivoin salaojia ja luin satuja.

Mutta, ompelukoneeseen minä en ole koskaan koskenut, se on meilläkin miehen hommaa :)

Minusta se on ihan sopiva karikatyyri edelleen, että miehet metsästää perheeseen ruoan ja pitää vihollisen loitolla, naisen hääriessä keittotulilla lauma lapsia lanteillaan:)

t.Kaarina

Hih hi, taitaa Äiti Rautzilla olla pahat pms-fibat kun noin ärhentelee!

Näin sovinistina kyllä olen vahvasti sitä mieltä että ei se ole yliarvostettua, äitinä oleminen, tiijäthän itekin sen, ja onhan se hienoo jos äitillä mahdollisuus valita ollako kotona vai töissä. Kyllä siinä pullantuoksussa viihtyvät niin äiti kun lapsetkin, jopa sovinisti isukkikin! Tätä maailmaa se on, vahvasti.

Eikä se mitään orjuutta ole, äidin hommat kotona, enempi nykyisin orjuutta se työelämä, uran luonti jne.! Tutkitusti on hyväksi lapsille, äideillekin, jos muutama ensi vuosi äiti kotona, koko perhe voi paremmin, sovinisti isäkin.

Ota Rautii pari apsiriinia, ne helepottavt oireita, ja lakkaa höpöttämästä mitä et itsekään usko. Tämä ihan ystävällisenä kaverin neuvona.

Perkee, ethän vain harrasta ite sitä sukupuolirasismia, sovinismia, kun et suvaitse naista keittiössäsi, vaikka pullaa leipomassa? ;-))

Saanks mie tulla pyöräyttämmään Sinulle muutamat kanelipullat, keittiössäsi? Mie ossaan kyllä, kokemusta on! ;-))

Meilläkin mies hallitsee paremmin noi liharuoat ja grillaukset yms. Pojankin (11 v.) se on jo opettanut hyväksi grillaajaksi. Tapahtuu mieheltä siivous, pyykinpesu yms. kodin askareet yhtä lailla kuin minullakin. Leipomispuoli on enemmän nykyään minun heiniä ja ompelukoneen käyttö. Että aika hyvässä balanssissa kotityöt miehen kanssa sujuu. Lapsetkin on oppineet näkemään, että molemmat osaa ja voi tehdä monia asioita. Hyvä on näin yhdessä matkaa jatkaa :)).

Joo, hienoo, näin nämä ajatukset seilaavat, Leila aloitti siitä että "miten oppia arvostamaan omaa maataan ja kulttuuria", ottamalla hetkeksi etäisyyttä. Siitä mentiin sitten näihin kasvatusasioihin, roolimalleihin, isukin/äitylin hommiin perheessä, tasa-arvoon ja tasapuolisuuteen, lasten hyvinvointiin, yhteiskunnan toimiin, riittäähän näitä aiheita perheen ja lasten ympärillä.

Suolaksi ja pippuriksi sitten heitettiin keitokseen himpan sovinismia, sukupuolirasismia, ystävällisesti aivan, ja omiin kokemuksiin monet perustivat juttunsa, niin pitääkin.

Itse olen sitä mieltä että perheessä sellainen vapaaehtoinen työnjako, jokainen ensisijaisesti tekee mistä tykkää, tietyt hommat talkoina, jotkut tehtävät kuka parhaiten hallitsee ne, kakkahommat voi nykyisin vaikka teettää ostopalveluina, suursiivoukset jne.! Kunhan hommat tulee hoidetuksi.

Jokainen tekee tietty parhaansa, yksi yhdellä tavalla toinen kolmannella tavalla. 'Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle'! Siitä turha kiivaasti kinastella.

Mutta lisää sitä välittämistä, vastuuta lapsista etc. etc. kaikkia näitä 'itsestäänselvyyksiä' pitää tolokuttaa, aina vain, koska ne eivät kuitenkaan ole itsestäänselvyyksiä monille, liian monille vanhemmille, nykyisin.

Pääsinköhän itse aikoinaan 'helpolla' kun ei muistu mieleen mittään mainittavaa trabelia lapsista, ei silloin eikä nytkään.

Kaarina! Olen matkan varrella ihaillut tekstejäsi, kuten tätäkin. On hyvä, että joillakin on jalat maassa ja maalaisjärkeä, en nyt tarkoita tätä " miesten ja naisten " - työsarkaa, vaan yleensä tekstejäsi.

Perheesi ja Sinä tunnutte puhuvan samaa, kokemuksen tekstiä josta pulppuaa matkustamisen ilo, se mistä me muut voimme vain haaveilla. Tai ainakin minä. Teillä on ollut mukana perhettä, näin olen ymmärtänyt, aina max.

Mistähän tuokin välittäminen ja kasvattaminen, uuden kokemisen opetus oikein pulppuaa, ehkä siitä, että välittää lapsistaan ja lähimmäisistään. Niin, ehkä siitä!

Olli kiitos sanoistasi, ne lämmittävät mieltäni tosi paljon!

t.Kaarina :)

Meillä täällä pohjolassa ollaan tasa-arvoisia. Ihan telkkarissa osaa ministerismies mainostaa tasa-arvoisuuttaan kun hän auttaa vaimoa kotitöissä. Eli akkojen hommaa mutta tämä sankari auttaa...

Vaan oli mullakin vaimo synnytyksissä mukana. On siitä apua kyllä. Yksin olis ollu raskasta hommaa tollanen.

Sie taijat olla 'onnellinen mies' Rautii, vaikka et siltainsinööri olekaan! Nuin hyvä vaimokin.

Vaan siitä tasa-arvosta oon sitä mieltä että hyvä jos molemmat osaavat kaikkia hommeleita, vaimo ykskaks korjaa riisselimersun venttilien kolinat, mies sitten leipoo bostonkakun vaimolleen kiitokseksi. Mutta taitaa käytäntö hieman poiketa ihanteesta? Ne tekee jotka osaa, jotka ei osaa ne opettaa ja jos ei opettaminenkaan onnistu niin konsultointi kuitenkin!

Toisaalta, jos Luoja olis halunnut täysin tasa-arvoiseksi miehen ja naisen luoda niin kaksineuvoisiksi olisi rakennellut meidät. Onneksi ei kuitenkaan, eläköön se pieni (?) ero!

Mutta kummasti ne työt ovat tulleet hoidetuiksi, väliäkö sillä kuka tekee, kunhan tekee. Sekä mielellään tasapuolisesti, yks yhtä toinen toista. Kykyjen, taitojen ja vähän halujenkin mukaisesti. Parisuhteessa kumpikin auttaa toistaan, tarvittaessa. Ettei siihenkin tarvitse direktiivejä sentään rakennella! Selvään asiaan.

Trai trai trallallaa, taidanpa mennä paistelemaan noita paneerattuja seitileikkeitä, hyvejä ovat ja etullisia! ;-))