Lappiin kesä-,heinä- vai elokuussa?

Tasapuolinen Terve arvon lajitoverit!

Kertokaa kokeneemmat milloin lapissa olis paras retkuilla kesäkuukausina, lähinnä pienten "ystävien" määrä ympärillä haittaamassa yöunia ja syömässä lautasen tyhjäks kiinnostaa. Haaveissa olis itärajaa ylös jäämerelle asti, takastulosta ei niin varmaa...

Nyt ei ole ystävistä kiusaa. jussina alkaa, heinäkuun hellteet voi ne tappaa, mutta elokuu on monasti hienointa aikaa, vaikka jotkut sitä julmimmaksi kuuksi nimittelevätkin. Lappi on aina matkansa arvoinen, viikko 37 on varmimpia puuruskia, maaruska sitten lokakuun alussa. -tapani-

Kesäkuukausina on mahdoton sanoa, mikä paras aika itikoiden kanssa. Sääsket voivat olla vähäisemmät tänä kesänä, koska alkukesä on aika raitis. Mutta lämpiäminen taa saa ne inostumaan. Syksymmällä taas on mäkäräiset. Jos aikoo pohjoiseen, on vaan hyväksyttävä ne Toivopoika

Heinäkuuta en suosittele. Viime vuonna meille tuli jo Kittilässä lähtö takaisinpäin. Vaunu ja auto oli ötököitä täys heti kun oven aukaisi. Helppoohan se on kun ei ne paikallisia pure.

Kyllä täällä pärjää, hyvät sääskiverhot vain höpömökin oviin ja ikkunoihin, sähkökärpäslätkät ja myrkkypullot vain mukaan !

Lauri. K

Lappi on aina paras. Kelit ovat mitä ovat, niihin pitää vain varautua. Hyttysiä on milloin on. Viimekesänä sai olla t-paita päällä Jäämeren rantamilla heinäkuun lopulla. Heinäkuun alussa ei löytynyt riittävästi vaatteita kun satoi, tuuli ja oli todella kylmää. Eiköhän sinne taas pari kertaa tule mentyä tänäkin kesänä.

Kesäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa, saattaa olla jo lämmintä ja hyttyset ei pahasti kiusaa.

Yli 30 vuoden kokemuksella mutta enimmäkseen Juhannus- heinäkuulta sanon että enemmän sää-ja olosuhdekysymys ne ötökät. Joskus on ihan hirveää ja vain asennoiduttava siihen ja joskus ei ole mitään...

Jokin aika sitten oli kolme kesää peräkkäin ettei ollut mitään kun oli vesien korkeudet n.80 cm alle normaalin.

Mistään ei voi antaa takuuta kuin talvesta. Silloin ei ötykät haittaa.

Heinä-elokuu on kuitenkin sitä parasta kesää siellä...

pitää antaa 1000 ensimäistä pistää (pitää laskea) niin ei haittaa sääsket koko kesänä isot pojat lapissa kertovat T.Rauno

Kokemuksen syvällä rintaäänellä vielä että jo imevää sääskeä ei pidä tappaa iholle vaan hätistää pois. Niin ei tule siihen kutiavaa paukamaa. Pätee ainakin minuun.

Oli niin tai näin niin illalla tultiin Kittilään ja aamulla heti takas Sirkasta 20km. Kittilän terveyskeskukseen vaimo hoitoon. Meille riitti lapin matkailu.

Käyty usein nuissa Lapissa vaelluksilla elikkä turhankävelyä harrastamassa. Ja mun kokemuksen mukaan vasta juhannuksen jälkeen alkaa "itikat" isommin vaivaamaan Alkukesästä ei yleensä paljon muita vaeltajia niin autiotuvissakin hyvin tilaa,Mua henkilökohtaisesti ne ei kyllä paljo vaivaa. "Mitä sie etelän mies huijot mikset käytä Raidia" on hyvä neuvo

Mulle kaikki kuukaudet kesä-,heinä-,ja elokuu-,hyviä lapin reissuihin. A.K

Oikeanlaisesti Alpo on asian oivaltanut. Juhannusta yleensä pidetään ajankohtana jolloin ssäskien toukat kuoriutuu ja alkaa se "räkkäaika"

Lapissa siis...

Kiitoksia kommenteista tähänsaakka. Jostainhan nua hyttäset löyti männävkonloppuna vaunuun sisälle täällä kaakkoisnurkallakin...

Jarmo, jos kehtaat tahi tahot, niin laita vaikka sähköpostiasoitteesi minulle yveenä niin postaan pitkän novellini jonka ideana oli alunperin kertoa Inarin seudun kalapaikoista ja etenkin siitä miten Ryssänrapuja voi pyytää rannalta käsin. Juttu tosin alkaa etenemään Käsivarren lapista, mutta siirtyy pian idän puolelle. Koko jutun juuri on pitkä litania puskapaikoista ja retkeilystä noilla seuduin, mutta kirjoitettu hävyttömän pitkän novellin muotoon. -tapani-

Vinkiksi hyväksi koettu kikka itikoiden häätämiseen yöksi vaunusta (ötököitä tulee aina sisälle ihmisten vaatteissa ja hiuksissa jne): Kaikki luukut kiinni ja suihkaus Raidia. 10min:ssa ininä hiljenee. Sen jälkeen ikkunat auki ja hyttysverhot tietty kiinni. Haju katoaa hetkessä ja tämän jälkeen voi oikein nauttia yöunista, vaikka hyttysverhot ovat ulkopuolelta mustanaan "kavereita." Näin teemme joka kerta ja toimii kuin junan vessa :) Hyttysverhojen on tietenkin oltava täysin pitävät.

Moni varmaan tekee jo samoin, mutta tulkoon silti mainituksi.

Murphyn laki momentti 18/5.. vaunussa on aina vähintään kaksi hyttystä. Toinen tulee kolostaan kun olet nukahtamaisillasi. Tunnin sitä jahdattuasi saat sen hengiltä.

Nukut pari tuntia ja heräät toisen ininään. Jahtaat sitä turhaan tunnin, nukahdat ja taas heräät, huomaat sen imeneen jo sinut melkein kuiviin. Raskaassa verilastissa sääski on helppo saalis valkoisessa verhossa johon jää vai komea punainen läiskä.

Noustuanne väsyneenä yön jahdista vaimo haukkuu sinut pystyyn vielä verhojen sotkemisesta...

Käyttäjän lisäys viestiin 1.6.2015 klo 13:27:29 ...lakia sovelletaan myös m-autoihin.

Sähköinen tennismailan mallinen kärpäslätkä, suorastaan imaisee insiän verkkoonsa, naps paks ja käry käy. ei sotke -tapani-

On niitä sähköisiä mullakin kaksi kappaletta. Täytyy myöntää että hyvä peli on.

Tepsi muistaakseni vähän isompiinkin siivekkäisiin.

Käyttäjän lisäys viestiin 1.6.2015 klo 18:41:17 ...mutta ei sillä kannata ulkona alkaa huitomaan. Tukkeutuu grillatusta hyönteismassasta.

Semmosta se on lapissa. Tääläkin on joskus sääskiä, ja mäkäriä. Toivopoika

Semmosen olen huomannut kun alkaa hellekausi, Lapissa siis, häviää sääsket lähes täysin kolmen hellepäivän jälkeen. Sitten vaan on paarmoja riesaksi asti.

Kiusaan vielä porukkaa pitkällä postilla, mutta ei siellä Lapissa aina niin kylmä ole ja on kesiä kun pikkulinnut huutaa nälkäänsä ja emot surkeana etsivät turhaan olemattomia hyönteisiä. -tapani-

Minun hikoillessa pöntön ääressä, tuo Väiski sopivasti mallaslasiin täydennystä ja laskee vierelle sen ohjeeni mukaan tehdyn suolaliuoksen. On se vaihe josta on tullut koko talvi unelmoitua. Savupönttö tuprauttelee tuoksujaan. Kädessä on ilmaa huomattavasti viileämpi lasi. Nuotiossa hehkuvat kävyt ja sinisen punertavat kekäleet naksuvat ja tuudittavat meitä luoksensa Ne vetävät mukaansa pois tästä hetkestä ja saattelevat johonkin kauemmaksi, johonkin auvoiseen tulevaan. Tai olisiko se sittenkin jonkinlainen linkki menneeseen joka vain kuvajaisina väikkyy toden ja kuvitelmien rajamaille hairahtuneissa mielissä. On se vaihe kesästä jolloin Pohjolan satumaisen pitkän päivän raa’aksi muuttunut helle tyyntyy. Päivä vaipuu lempeäksi, matkamiehiä suojaavaksi ja koko luomakuntaa helliväksi yöttömäksi yöksi. On se vaihe jolloin liikkeellä ovat ilmojen ja vetten suloisimmat neidot. Ja on se vaihe kun epätodellisuus muuttuu todeksi ja vallan saa se ilkikurinen pohjoisen lumous. Juuri se sama lumous joka saa tuntemaan tämän kylmän ja kolkon perän yhdeksi maailman ihanimmaksi paratiisiksi. Mutta missä onkaan paratiisi, niin siellä on myös käärme. No käärmettä emme sentään sen puhtaassa muodossa leiriimme saa. Lea sen sijaan laahustaa itkien ja ryvettyneenä joukkoomme. Nyyhkyttäen kertoo kaatuneensa rinteessä ja otsassa sekä nenän pielissä loistaa verisiä naarmuja. Hän huutaa ja mekkaloi, ettemme olisi saaneet jättää häntä yksin. On pelkästään ihan meidän syytämme että hän on matkallaan kompuroinut se useampaan otteeseen kaatunut. Väiski yrittää parhaimpansa mukaan tyynnytellä ja tarjoaa tälle lasiaan. Lea se vain suuttuu entistä enemmän. Hän huitaisee lasin kädestä ja sähisee saavansa itsekin juotavaa. Seuraavaksi tämä elämänsulostuttaja mottaa miestään nyrkillä kylkeen ja lähtee vihaa puhkuen autolle. Mennessänsä hän mekastaa ja uhkaa juoda päänsä täyteen. – Onkos se kauankin juonut noin kovasti? – Koko talven yhtä mittaa. Et muuten usko että on ollut pitkä ja raskas talvi. Lea huutaa samassa, ettei hänen autollensa ole sitten kenelläkään asia ja paukauttaa heläyttäen ovensa kiinni. Ohjelmaamme tulee toinenkin mutta. Vaan onneksi, ei yhtä paha. Miten saisimme ne helposti nelisenkymmentä senttiä pitkät savukalat mahtumaan kaksikymmentä senttiä halkaisijaltaan olevaan kattilaan. Muutoinkin jos sulloisin tuohon pienoiseen kattilaan kaloja, niin eihän sinne jäisi suolavettä korkeintaan kuin tilkka pohjalle. Pirjon ilmoitellessa pottuvoin olevan kohta valmiina, huudan Anttia hätiin ja pyydän tuomaan autosta pesuvadin sekä kuljettajan penkin takaa löytyvät hanskat. Kuin arvata saattaa, ovat alaritilän kalat evistään hieman käpristyneitä. Yläosan harjukset puolestansa turhankin vaaleita ja eihän ne yhdessä syltyssä olevat ole millänsäkään kypsiä. No alaritilän kalat varistelen siihen pesuvatiin ja Väiski kaataa suolaveden niiden niskaan. Kalastusmestarin valmiista savustuspussista lisään rouhetta laatikon pohjalle ja yläritilän keskimmäiset kalat joutavat vuorostansa alaritilälle. Hieman jää yläritilä kannatukseen, mutta kansi menee kuitenkin kiinni ja savulaatikko pääsee takaisin poikien ylläpitämälle tulelle. Pirjo ehdottaa syöntiä ulkona ja se sopii kaikille paremmin kuin hyvin.
Se että nuorimmaisemme hotkii savukalaa, ei ole kummoinen yllätys, mutta että Anttikin hoppuilee toista pöntöllistä alkaa jo naurattaa. – Eikös se Seiti enää olekaan sitä kaikkein parasta, ihmettelee Ilkkakin. – Muttako on nälkä! Kivahtaa kiusattu ja heristää pikkuveljelle nyrkkiään. Niinhän siinä käy, että loputkin kalat syödään kokonaan ja Väiski vielä imeskelee päitä, poskilihoja sekä eväntynkiä. Pottuvoita hän puolihuilimattomasti hyljeksi, kuultuaan sen joukossa olleen maitoa. Tarina seuraa toistaan ja katoaa savun mukana taivaisiin. Poikien massuista löytyi vielä kummasti tilaa karamelleille ja meille aikuisille kaadettiin äkkimakeaa, Virolaista Metsämaasika likööriä. Ilta kuluu. Savupönttökin on aikoja sitten poltettu puhtaaksi. Ilkka nukkuu äitinsä sylissä ja Eero kyhnyttää tämän kyljessä. Antissa riittää virtaa vielä sörkkimään nuotiota ja pakkohan hänen on joka reissuun vähintään kerran polttaa näppinsä. Lea on mitä ilmeisimmin pitänyt sanansa ja pysytellyt kaiken aikaa autollaan. Kyllä Pirjo häntä kävi pyytämässä syömään, mutta tämä urahti, ettei ole nälkä. Hiljaisuus ja rauha täyttävät leirin. Edes läheinen maantie ei riko rauhaamme. Oikein ihmettelemme, missä ovat kaikki turistit kun ainakaan tuntiin ei ohitsemme ole mennyt ensimmäistäkään autoa. Antin tullessa lammelta, polttamaansa kättänsä jäähdyttämästä, ehdottaa hänen äitinsä nukkumaan menoa. Ei, Antti ei ole yhtään väsynyt. Hän kyllä jaksaisi valvoa vielä kaksikin yötä. Huominen ei tuota varmasti mitään tuskaa ja kalaan voitaisiin hänen puolestaan lähteä vaikka heti. Minulta taasen löytyy ilkeän isän vallan eriävä mielipide. Käskyllä komennan hänet heti autolle ja painotan ensimmäiseksi käymään hammaspesulle. Tottahan hän mennessänsä jurnuttaa, mitä odottaa saattaa, mutta tottelee kiltisti kuin tuon ikäisen kuuluukin. Tästä tuskin kuluu minuuttia, paria kauempaa, kun minä otan kantooni keskimmäisen ja Pirjo raahaa reporankaa nuorimmaista kalamiestämme. Autolla meitä odottaa yllätys. Antti on nukahtanut kyljellensä sivusohvalle. – Antti, Anttii, hänen äitinsä pudistaa häntä olkapäästä. Ei voi olla totta, ajattelen ja katson täysin sikeässä unessa olevaa poikaa. No, hammaspyykit jääkööt lapsilta. Toiset unimaakarit lasketaan sängynlaiton ajaksi isoveljensä viereen ja Anttikin saa hiostavan tekonahan väliin peiton että lakanan. Käydessäni vielä ulkona asioilla tulen katsoneeksi lämpömittaria ja se näyttää kahtakymmentäviittä astetta. Ja koska emme ole illan aikana huomanneet ensimmäistäkään inisevää kiusalaista, saa ovikin jäädä sepposen selälleen. Meidän aikuisten käydessä nukkumaan on aurinko kavunnut ikuiselle kierrokselleen. Yläsängyssä on sikamaisen kuuma eikä ikkunan takaa yhä kirkkaammin kurkkiva elämänantaja tee oloamme helpommaksi. – Aamulla kyllä lähdetään koko päiväksi järvelle. – Se sopii, vastaan tuskissani ja käännän litimäräksi hionnutta tyynyä.

Unessa laulavat linnut. Kauan kestää taiteilla kahden häilyvillä rajamailla. Luonnolliset syyt pääsevät voitolle. Kallistun alas tikkaita ja saman tien ulos. Linnunlaulu vain jatkuu ja jatkuu. Aivan automme vieressä olevassa puussa käy sellainen sirkutus, ettei saata todeksi uskoa. Keväällähän niiden lintujen pitäisi näin kiihkeästi sirkuttaa, mietin ja venyttelen raihnaista ruumista. Samassa Väiski astuu alasti ulos. Hän tervehtii hiljaa sanoen menevänsä aamu-uinnilleen. Sen viikon minkä he ovat tässä majailleet, hän on joka aamu käynyt uinnilla. Alussa lammen vesi oli ollut melko raikasta, mutta nyttemmin muuttunut lähes linnunmaidoksi. Veteen kaatuneeseen runkoon tukeutuen tämä laskeutuu veteen pitkällensä. Hän sanoo rantojen olevan hieman matalia, mutta kauempana olevan hyvä uida. Minua eivät tuollaiset limapohjaiset lutakot ole koskaan viehättäneet. Joskin, tämän lammen vesi on kyyneleen kirkasta. Väiskin uidessa kauempana, ainakin kahdenkymmenen metrin päässä, karaisen mieleni. Pohja tuntuu juuri niin inhottavalta kuin olla ja saattaa. Vapaata vesitilaa on korkeintaan puolisen metriä ja sen alla vähintään samankorkuinen kerros hyllyvää limaa. Potkaistessani rannasta kauemmas pintaankin noussut töhnä täyttää koko lähitienoon. Yhtään ei huvitta palata samalle kohtaa takaisin ja huhuilen, tietäisikö Väiski kenties parempaa ylösnousukohtaa. Ei, ei niitä hänen tietääkseen ole, ei ainakaan tällä puolen. Lammen lämmennyt vesi kyllä tuntuu itse asiassa vallan taivaalliselta, vaan eipä silti, uidessa löytyy siellä täällä hyvinkin muita raikkaampia kohtia. Väiski kertoo kuulleensa Einarilta lammen olevan lähdepohjaisen kaksoiskerroslammen ja olevan lähteidensä takia erittäin petollinen, jopa sydäntalvellakin. Minulle riittää tämä kesäinen petollisuus, kun yritän katsella parempaa nousurantaa. Jossain vaiheessa päätän kokeilla pohjaa. Ja ei voi olla totta. Olemme liki keskellä lampea ja vettä löytyy korkeintaan metri ja taas sitä samaa iljettävää limaa. Kiinteää pohjaa en jalkoihini tunnista, mutta lölly tuntuu aiempaa kylmemmältä. Saan tarpeekseni ja päätän palata tulojäljille. Lähempänä rantaa kiihdytän vauhtia ja vinhasti potkien pääsen kuin pääsenkin suoraa päätä kivikkoiselle penkalle. Väiski seuraa miltei perässä. Hän ui aivan lähtökohdalleen. Siinä hän kyykistyy sammakkomaiseen kyykkyasentoon ja nousee täysin puhtaana ylös. – Täytyy tietää nuo oikeiden kivien paikat, hän virnuilee muka vaatimattomana.
Kerron hänelle aikeistamme lähteä Nitsijärvelle ja kysyn lähtisivätkö he kenties mukaan. Väiski aprikoi, että olisi varmaan parempi jos lähtisimme vain keskenämme. Lea oli herännyt joskus aamuyöstä ja ryhtynyt jälleen juomaan. Nyt hän varmaan nukkuu johonkin puolille päiville ja kukaties jatkaa juomistaan. Edellispäivänä he olivat juuri käyneet Ivalossa ostamassa muka meitä varten tarjottavia ruokia ja tietysti kaiken varalle lisää tupakoita. Samalla, kuinka ollakaan, oli ostettu kaksikymmentä pulloa viiniä ja sen varjolla oli Lea luvannut palata tänne takaisin. Väiski jatkaa tämän olevan viimeinen kerta kun he yhdessä tänne pohjoiseen tulevat. Muistan kuulleeni tämän muutamaan kertaan aiemmin, mutta toki ymmärrän hänen yhä hankalammaksi käyneen tilanteensa. Sanonkin ettei itsestäni olisi hänen asemaan ja etten tiedä mitä tekisin jos Pirjo noin sairastuu. Väiski toteaa, että risti on annettu ja hänen sen jo edellisessä elämässään ansainneen. Mutta nyt hän aikoo hetimmiten lähteä narraamaan Santaheinäjärven taimenia ja harjuksia. Näin aamupäivällä järven kalat ovat nälkäisimmillään. Itse hän syö aamupalansa vasta takaisin tultuaan. Kuivatellessani veneemme luona Aatamin asuista ruumistani lähtee ystäväni liikkeelle. Mennessänsä Väiski huikkaa suunnistavansa ensimmäiseksi meidän eiliselle uintipaikalle ja rytmikäs lonksutus tehostaa hänen loittonevaa hahmoaan. Ihmeissäni katson tämän kalamiehen keikkuvaa varustusta. Asusteena on pelkkä lanteille kietaistu pyyhe. Tätä toki täydentävät hänen ikuiset tavaramerkkinsä: mustat paljaisiin jalkoihin vedetyt venäläiset ylisuurina lonksuvat kumisaappaat ja harvenneessa päässä keikkuva jonkun halpahallin perhosomisteinen lierihattu. Kuparin ruskealla kupeella roikkuu liki puolen hehtaarin kokoinen, paikoin vielä vaalealta näyttävä olkalaukku. Siinä tiedän raahattavan kaikkea mahdollista mitä kalastukseen voi maan ja taivaan väliltä sälyttää. Tämän laukun solkien alla lepää kokoonpannun virvelin lisäksi taittohaavi ja saman puolen kädellään hän kannattelee tuota iänikuista aarresalkkuaan. Penkan luona kalamies vielä kääntyy ja nostaa hitaasti, kuin jäähyväisiksi, hattuaan.

Hellettä piisaa

Venekärry kolahtaa ehkä tarpeettoman kovasti vetokoukkuun, mutta se on vain esimakua aikomuksilleni. Seuraavaksi höräytän hikoiluhuoneemme moottorin rouskuttamaan ja johan alkaa kuulua ohjaamon päältä liikettä. – Mihin sä nyt oikein aiot, anna mä käyn ensin ulkona?
Paremman puoliskon päästessä takaisin, pyydän häntä istumaan alas paikoillensa. Kerron myös Väiskin jo painuneen kalalle ja itselläni olevan samansuuntaiset aatokset. Pikkuvaihteella jurnuttelen, köröttelemme vanhan tien päähän. Hetken harkitsen ja etsin siivulaatikosta vielä pienempää ykköstä. – Et kai sä tosta yritä, eihän se voi millään nousta? Sen pitemmittä puheitta nostan kytkintä ja annan rauhallisesti koneelle hieman kierroksia. Heiluen, surraten, jurnuttaen ja loppupelissä paikoin ruopaisten, kuopien se vain nousee kuin nouseekin. Penkan reunalla hieman hypähtäen, saavutamme asfaltin. – En olisi ikinä uskonut, kuuluu takaa. – Enpä meinannut

https://www.youtube.com/watch?v=-aSxSUy34HU. Joo, .JV

Kyllähän tommoisella tekstillä voikin kiusata, jos sitä nyt kiusaamiseksi voi sanoa. lukisihan tuommoista enemmänkin... SoS

Kirjoittelee kuin Marjokorven Teuvo aikoinaan..

Seppo, juur kaivoin vanhoilta levyiltä näitä juttujani esiin, paa siekin yyveenä sähköpostis, niin laitan tekstiä tulemaan. Ei tänne voi enempää postata kun joku kuitennii vetää herneen nokkaan. -tapani-

Tuo Inarin, Kirrkoniemen ja Pykeijan maisemiin päätyvä tarina alkaa kevään, Vain kaksi kalaa retkestä. -tapani-

Ensimmäisen luokan matkoja

Oikea eräretki alkaa vasta pikitien päässä. Ja pöh, sanon minä. Onhan itse matka jo täysin erottamaton osa määränpäätä. Erityisen hyvin se tulee selväksi näillä pohjoiseen suuntautuneilla kalareissuilla, joidenka pelkkä odotus luo raamit tuleviin iloihin. Retkien parhaisiin antimiin lukisin myös alkusuunnittelun ja siitä kiihtyvän matkavalmistelun. Sangen nautinnollisia ne ensi hetket kun matkailuauto kotipihastansa irtoaa, väheksymättä kuitenkaan sitä haikean kaihoisaa tunnelmaa jonka paluumatka usein aikaansaa. Puhumattakaan siitä miltei käsin kosketeltavasta onnesta kun oma koti jälleen häämöttää. Pilalla tai vähintään kyseenalainen se sellainen lomamatka on jolta kotiin ei ole hyvä palata. No eihän näitä meidän koko perheen voimin tehtyjä retkeilyreissuja voi tietysti entisaikain eräretkiin verratakaan. Jo vuosia sitten sain ymmärtää, etteivät naiset saati lapset laisinkaan kuulu tosimiesten ensimmäisten luokan matkoille. – Jollet tuota vielä tiedä, niin kyllä karvaasti sen tulet huomaamaan, tuumasi eräs tuttu parikymmentä vuotta taaemmin. Karvaasta en vielä tiedä, mutta vaikeapa tuota kulkukaveria on ollut olla huomaamatta. Sitä paitsi, ylen mieluusti olen hänen viereensä pannut ja samaan tapaan heräillyt. Aikansa tuo kielletty hedelmä kulki mukanani neitinä. Vieläkin hän pysyy matkassa, tosin nykyään vihittynä ja kolmen poikamme äitinä. Kaiken muun syntini päälle kun on tullut itsestään selvyydeksi, että jälkikasvunkin kuuluu kulkea aikansa reissussa.

Keväällä olimme Lyngenin vuonolla merikalassa. Tarkoitus oli viettää pari puna-ahvenen, turskan ja seitin täyteistä päivää. Saisimme kerrankin kiskoa koko sielun kyllyydestä noita suolaisen veden anteja ja söisimme aivan älyttömästi tuota ”maailman parasta kalaa”. Kuten esikoisellamme on tapana itse pyytämästään seidistä sanoa. Viikko siinä äkkiä tuhraantuu. Ensin tuuletellaan talven pölyt Jäämeren raikkaudessa. Sen jälkeen suunnataan Kilpisjärven pilkkikilpailuihin. Painetaan täysillä sekaan markkinahumuun ja haminoidaan koko kylän sekoittavaan kevätriehaan, osallistuen tietysti kahden kalan arpakalapyyntiin.

Asuntoauto oli maannut horroksessa koko pitkän talven. Vapauttaessani sitä alas pukeilta se huokaili lupailevasti ja ihme ja kumma jopa käynnistyikin ihan ensi yrittämällä. Ajaessani matkakotiamme ulos katoksessa se hyrskytteli iloisena, päästellen tuttuja kylmän moottorin siniä savuja. Siinä yläpihalla parin päivän ajan pakkasimme, tilavan matkailuauton ottaessa uumeniinsa kaikki tarvittavat ja tietysti varoilta vähän ylikin. Edellisiltana, hyvissä ajoin kiikutettiin nuorimmaisen tärkeät unikaverit odottamaan lähtöä. Lähtöpäivänä siinä iltapäivän lopun korvalla, katkaistiin kotoa vedet, tarkastettiin hellan levyt kahteen kertaan ja rynkyteltiin kotiovi taatusti kiinni. Vatsanpohjan mukavasti kutkuttaessa nytkähdimme liikkeelle. Auton kääntyessä pihasta puki keskimmäinen poika tunnelman sanoiksi. – Käy jotenkin ihan juhlasta olla taas reissussa.

Kotikylän taajama jäi alkuhötäkässä äkkiä. Kirkonkylän sillalle tullessa puisteli Kiiminkijoki viimeisiään jäitään. Keväinen aurinko paistaa helotti ja saattoi auton tukalan kuumaksi. Ohjaamosta sai katkaista lämmön kokonaan. Iin silloilla joki kuohui eikä jostain syystä kukaan mankunut usein reissussa poikkeamallemme uimarannalle. Mutta voi surkeuden surkeus. Oivallinen Olhavan grilli nukkui ikkunalunkat ummessa talviuntaan. Me kun olimme luvanneet matkan alkajaisten kunniaksi poiketa hampurilaisille ja pojat huokailivat syvää pettymystään. Onneksi Kemin sellutehtaan karseat tuoksut karkottivat viimeiset hampurilaisnurinat ja niine hyvinemme selvisimme ohi Torniosta. Tuon muinaishämäläistä keihäänkärkeä tarkoittavan kylän jäädessä taakse, muistelimme parin vuoden takaista retkeämme. Olimme silloin auton ensimmäisellä pidemmänpuoleisella koeajolla ja kolusimme Ruotsinpuoleista jokivartta Torniojärvelle ja siitä Narvikin kautta Lofooteille. Tällä erää ajellaan pitkin Suomenpuoleista Väylän vartta, jota ihan yleisesti vain Torniojoeksi kutsutaan. Toivoimme näkevämme perinteisiä, komeasti leiskuvia vappukokkoja. Ensimmäinen sellainen löytyikin jo Karungin kupeesta ja ihmisiä istui sankoin joukoin suuren kokon ympärillä. Pakko oli pysäyttää ja käydä juhlahumua haistelemassa. Hyvin meidät otettiin vastaan. Lapsille oltiin heti tarjoamassa makkaraa ja aikuisilta kysyttiin muovipänikkää heiluttaen, maistuuko? Matkan edetessä leiskui tulia joka puolen. Pojat olivat vailla, jotta saisivat nämä vappukokot yleistyä meillekin. Aavasaksalla, mäessä juuri ennen Ruotsiin kääntyvää risteystä maistuivat viimein hampurilaiset. Ne olivat oikein kuumilla pariloilla käristettyjä herkkuja, eikä mitään lötköjä mikropiiraita. Kioskin pitäjä tarjosi pojille jälkiruuaksi ilmaiset karamellit, aikuisten saadessa kahvia. Syönnin jälkeen ajaa köröteltiin sen minkä suurin piirtein marisematta jaksettiin ja kevyt iltapala nautittiin pikkaisen järven rantaparkissa. Jo hyvissä ennen Muoniota alkoi matkanteko maistua kuljettajastakin puulta, joten yön sikeimmäksi ajaksi päätettiin suunta ottaa kohden Olostunturia.

Aamulla ei tahtonut uskoa silmiään. Jollemme varmasti tienneet aprillin menneen, olisimme voineet pitää näkyä rankemman puoleisena pilana. Melkoinen oli ollut muutaman tiiman lumimyräkkä. Talvi iski katkerasti takaisin. Nukkumaan pantaessa vielä tähtitaivaan laki tuikki kirkkaana, eikä ollut edes hajua mistään pyrystä. Kaiken varalta olin valkannut hyvän mäkilähtöpaikan, jos vaikka pakkanen äityisi vallan häijyksi ja vanhoissa kesäöljyissä oleva automme sanoisi vou ja vou. Vielä mitä, virkusti pyörähti moottori ja ihan turhaan tuhlasin ilmanottoaukkoon eetteriä. Tuskin oli romumme suuri sydän ehtinyt kunnolla edes kylmettyä? Toista oli sen kuljettajalla, kun katsoin lumen kuorruttamaa mäkeä. Heti liikkeelle lähdettäessä pidin kielen keskellä suuta. Mutta kun ensimmäisen kerran polkaisin jarrua, sain tuta miltä tuntuu merellä ilman peräsintä. Harrasteautomme muuttui ohjauskyvyttömäksi reeksi ja jyrkässä alamäessä vauhti kiihtyi väkisinkin. Lyhyeksi tosin, rekiretkemme siunaantui. Parkkipaikan yhdystieltä oli traktori ehtinyt kolaamaan asfalttia takaisin näkyviin ja se palautti matkavankkurimme pyörät. Kauas emme kuitenkaan kerinneet. Isolle tielle ei aura-auto ollut vielä joutanut ja jäimme suosiolla risteykseen odottamaan. Tovi siinä kului jos toinen. Puntaroimme vaimon kanssa tilannetta ja päätimme yhä odottaa. Keskellä tietä häämötti jonkun aiemmin kulkeneen jälki, vaan seuraamaan emme tohtinut lähteä. Jonkin ajan perästä ilmaantui Sirkasta päin iso jeeppi. Lumi korkealle pöllyten se vain mennä pyyhälsi kohden Muoniota. – Isi, isi anna mennä vaan, usutti nuorimmainen malttamattomana. Mikäs siinä auttoi, perään vain verekselle jäljelle. Alku vielä sujui lupaavasti. Kohta selvisi raideväliemme erilaisuus. Jos vähänkin lipesi raiteista, niin heti auton perä hytkyi ja rytkyi. Pahinta olivat pienimmätkin kaarteet joissa takana olevat paripyörät väkisin sorti. Aina kun ajauduimme kapean kulku-uran ulkopuolelle, oli matkanteko yhtä kiemurtelevaa luistelua. Muoniossa liittymässä oli myöhemmin katsottuna mitätön mäki, mutta tuolloin se vaikutti ihan joltain muulta. Vauhtia ei uskaltanut karvan vertaa lisäämään, eikä enää olisi varmaan kyennytkään.

Liikkuu siellä Lapin perukoilla muitakin kuin meitä tyhjänkulkijoita. -tapani-

ALKU

Kuten hyvin tiedetään, Jumala on luonut taivaan ja maan. Yksin Hänen hengestään ovat myös meret, kuten kaikki lukemattomina elelevät lajit jotka pallollamme asustaa. Siitä samaisesta ikuisesta merestä. Pienoisen Perämeren pohjukasta nousi kesäkuun alkupuolella komea, pitkälti kolmannella kymmenellä kilolla oleva hopeakiiltoinen lohi. Tämä harvinainen kolmatta kertaa kudulleen matkaava edusti niitä sukunsa ylimpiä valtiaita jotka parhaimmillaan saavuttivat lähes neljänkymmenen kilon painon. Lohen kahta kämmentä leveämmän pyrstön takana painoi yli puolen tuhannen mittainen merimatka, mutta virtaa, nivoja, koskia kuin yksitoikkoisia suvantoja riitti toisen mokoman lisää. Väsymystä tuntematta se puski päättäväisesti vastavirtaan, sivuuttaen lailliset ja vielä useammat laittomina vaanivat pyydykset. Kerran eräässä suositussa tienlaitaan yltävässä soutunivassa, päivämatkan ennen Muoniota se oli turhautuneena tarttua eteen tupsahtaneeseen peltilusikkaan. Monet sen lajitovereista, jotka kutupaikkaansa lähempää katselivat. Noihin siiman päässä keikkuviin houkutuksiin sortuivat. Vettä virrassa riitti ja oman kotijoen muisto siivitti potkurina työntävää pyrstöä.

Viimein reilun viikon perästä, kaukana Muonion yläpuolella, pikkuruisen Markkinan kylän kohdilla, häämatkalainen tunsi tutun hajun. Ja silkasta riemustako vai tuttua maisemaa silmätäkseen se leiskautti korkealle ylös vetisestä elementistään. Lätäsenon ja Könkämäenon risteyskohdassa haju voimistui entisestään. Seuraavan parin penikulman ajan korkeassa tulvassa oleva jokiosuus mateli rauhallisena suvantona. Vaan nyt painoi kiire. Vähäkurkkion jäniksinä juoksevassa koskessa lohi ei edes hidastellut, mutta seuraavan Isokurkkion alla odotti parvi pienempiä kanssasisaria. Yksikään noista titeistä, jaloista, korkeintaan kymmenkiloisesta ei ollut selvinnyt voimia vaativasta hypystä, minkä Isokurkkion könkään ylitys sillä vedenkorkeudella vaatii. Mutta nyt todellisen valtiaan saapuessa hopeinen kylki välähti ja raskas suuren melanlevyinen pyrstö löi putoavasta vesimassasta roiskuen lisävauhtia. Vesi korkealle loiskahtaen valtava uroslohi putosi monimetrisen niskan paremmalle puolelle. Loppumatka edessä siintävälle sivujoelle oli vapaa.

Syksyn tehdessä tuloaan tapahtui sulhossa muutos. Poissa olivat kiiltävät suomut ja ennen niin sulavasti virtaa halkonut kuono. Kasvanut alaleuka haroi väkäsenä virtaa, kurottautuen jo silmiä ylemmäs. Aiemmin kirkasta kylkeä peitti nyt prinssille uljaasti sopiva pronssinruskea muoto. Sen jykevään toista metriä pitkään kylkeen syttyi punaisena tuikkivia pilkkuja. Mustasukkaisesti, perin mustasukkaisesti ylkä viikko viikon perään vahti muutaman metrin alaa joenpohjassa. Ja jos nyt sen olisi eteen ilmestynyt ärsyttäen peräänsä lekuttava lusikka, niin varmasti se olisi saanut tuntea terävät hampaat niskassaan. Asentoonsa käynyt ei tahtonut kunnolla sietää edes syksyn virtaan varistelemia puiden lehtiä. Tulisesti se karkotti samalle sorarikolle erehtyvän koiraan ja vetäytyi jälleen jurottamaan monttuunsa. Paikka oli valikoitunut kuin itsestään, Torisenon korkealle latvalle, erään pitkän ja matalan kosken lyhykäiseen väliosaan. Tässä samassa kymmenmetrisessä montussa olivat sen esi-isät ja niiden isoisät pitäneet tähtikirkkaita häitään.

Syksy väriloistoineen saapui Ylipäähän sinä vuonna yhtenä yönä. Pakkanen laski palettinsa ja värjäsi koko maiseman. Aamuauringon valjetessa säihkyivät jokivarren koivikot kultaa, oranssia ja syvää purppuraa. Rihtoaivin haapojen lehdet hehkuivat veren punaisina. Seuraavalla viikolla ruskan värit yltivät jo maahan asti. Luonto halasi talven tuloa. Syyskuun lopulla puhalsi ensin pari päivää taukoamatta pohjoisesta. Illaksi tyyntyi ja selkeni. Yöllä riittyivät matalimmat lammikot. Päiväksi ne sentään vielä sulivat. Viikon perästä kävi lumikin maassa. Yhä sulho odotti kärsivällisesti kuopassaan. Häitä soitettiin alkavaksi, mutta missä viipyi morsian?

Lokakuun toisella viikolla saapui odotettu. Toista metrinen naaraslohi asettui ensin kuopan alapäähän. Uros nousi. Veden paine liu’utti lohen kuopan alapuolelle ja siitä se muutamalla pyrstönheilautuksella lipui morsiamensa vierelle. Sulho oli valmis vaikka heti. Naaras sen sijaan loittoni suoraa päälle käyvää toimintaa. Tästäkös sulho vain innostui ja kohta morsian sai hanakasti päälle käyvästä kosijasta tarpeekseen. Se ponkaisi kuopasta koskeen. Illalla, tähtien sytyttyä naaras kuitenkin palasi. Asettautui kuopan toiselle laidalle. Nyt uros malttoi olla paikoillaan. Aamuyöstä se tunsi hennon painalluksen kyljessään. Päivä jos toinenkin siinä meni, kahden maatessa ja verkkaisesti kyhnytellen toisiaan. Kolmannen päivän aamuna alkoi naaras kaivaa kuopan pohjasoraa. Päivän mittaan syntyi puolimetriä leveä, noin kolme metriä pitkä ja kymmenesosan syvyinen painanne. Perin malttamattomana sulho seurasi pesän valmistumista. Mutta illalla naaras vain palasi kuopan alapäähän, eikä vastannut uroksen painalluksiin. Aamulla naaras hääri virkeänä. Se kiehnäsi uroksen puolelta toiselle ja kosketteli sulhoaan hellästi kyljellään. Auringon lämmittäessä häävuodetta, siirtyi naaras lopullisesti kaivantonsa yläpäähän ja värisytteli houkuttelevasti muotoaan. Koko pitkän illan ja syvän sinisen yön he pitivät keskinäisiä leikkejään. Seuraavana aamuna mustaksi kojamoksi muuttuva ajelehti kaikkensa antaneena alas virtaa. Naaras jäi paikoilleen ja peitteli pyrstöllänsä lemmenleikkien tuloksia yhä syvemmälle soran sisään.

Viikon päästä satoi pysyvä lumi. Seurasi toinen kirpeä pakkasviikko ja häitä juhlittu huone sai kirkkaan kannen yllensä. Tätä kirkkautta ei kestänyt kauaa, sillä pohjoisesta vyöryvä talvi toi mukanaan lumisen viittansa. Veden pinta laski uhkaavasti kuopan ympäriltä ja naaran täytyi palata pääuoman syvemmille vesille. Sitten satoi uutterasti viikon raskasta lunta ja häähuoneesta sammui viimeinenkin valon kajo. Kuopan pohjalla ei liikahtanut enää lehtikään. Kunnes tammipakkasten paukkuessa alkoi jälleen tapahtua. Paikkaa lähestyi joen pohjaa luikerteleva liero. Noin parikiloinen made haistoi syvällä soran sisässä kehittyvän mädin. Mateen tuntoviikset lakaisivat tunnustellen kuopan pintaa. Uutterasti, yhä uudestaan ja uudestaan se yritti työntää nälkäistä kuonoaan alla odottavaan herkulliseen mätiin, mutta turhaan. Mäti oli turvassa, syvällä soran sisään huolellisesti peiteltynä.

Koko pitkän talven nuppineulanpäänkokoiset mätimunat kehittyivät omaan verkkaiseen tahtiinsa. Hiljalleen kuulsivat pussin läpi ensimmäiset tummat silmät ja verkalleen hahmo alkoi muistuttaa kalaa muodoltansa. Kunnes viimein huhtikuussa, kun aurinko alkoi voimallisemmin sulattaa talven keräämiä lumia, lisääntyi jälleen joessa virtaus. Toukokuun lopussa ryskyi kuopan yli kosken purkamia jäitä. Vesien vapauduttua pääsi aurinko lämmittämään joen pohjaa ja soran sisässä purkautui uutta elämää. Ensimmäiset viikot pienet kalan alut elelivät vielä ruskuaispussinsa varassa, vaikkakin syöden jo soran seassa olevia pienen pieniä eliöitä. Kohta ne muuttuivat entistä virkuimmiksi ja pyrkivät ylös vapaaseen veteen. Yksi toisensa jälkeen parin, kolmen sentin mittaiset poikaset nousivat synnyinkodistaan ja hakivat omaksi katsomiaan rajojaan, montun yläpuolella virtaavasta koskesta. Koko kilometrin mittainen koskiosuus täyttyi pienistä lohenpoikasista. Kukin asettui yksin ihan omaan elinpiiriinsä, mataliin vain joidenkin senttien, korkeintaan muutaman kymmenen sentin syvyyteen, nauttien virran huuhtomien kivien suojista. Kesän mittaan poikaset ahmivat veden tuomaa ruokaa. Alussa ruokavalio koostui enimmäkseen pienistä selkärangattomista eläimistä. Pian ne kuitenkin sieppasivat virran kalvolta makupaloja ja voimien kasvaessa, napsivat jo ilmasta lähellä veden pintaa liikkuvia hyönteisiä. Ahneimmatkin lohenpojista ylsivät vasta reiluun viiteen, kuuteen senttiin.

Siinäpä melkoinen suoritus - Tapanilta.

Jukka, näin se kaanoni jatkuu, lohenpojan tarinaan liittyy yhä uusia ja uusia ihmisiä kuin tapahtumiakin. Juttu päättyy ikävästi grande finaaliin, juur tapaan ku se elämässä välliin käy näise mennee -tapani-

Syksyn koittaessa poikaset muistuttivat vielä enemmän pieniä purotaimenen poikasia kuin vanhempiaan, oikeita kirkassuomuisia suuria lohia. Pitkä talvi kului alapuolisessa hitaammin virtaavassa ja hieman syvemmässä nivassa. Ja voi niitä, jotka eivät löytäneet riittävän suojaista kiven alustaa. Se samainen rosvoava made joka oli jo mätivaiheessa poikasia himoinnut, teki suojattomista poikasista selvää jälkeä.

Seuraavana keväänä poikaset laskeutuivat jälleen uusille vesille syöden yhä isompia hyönteisiä, toukkia ja täysikokoisia vesihyönteisiä. Vesien lämmettyä poikaset kasvoivat vauhdilla, mutta talveksi ne hakeutuivat taasen turvaisaan kivikon suojaan ja suurien kivenlohkareiden alle. Näin kului vuosi ja kului toinen. Kunnes kolmantena keväänä osa jäljelle jääneistä poikasista alkoi tuntea viettiä väljemmille vesille. Myös niiden väritys alkoi muuttua. Enää niitä ei voinut sekoittaa samassa joessa eläviin kellertävänvihreisiin, punapilkullisiin taimeniin. Vaellukselle lähtevien kyljet saivat suomuihinsa kiiltävää hopeaa. Myös pyrstön varret hoikistuivat ja evät tummuivat aikuisen lohen näköisiksi. Poikaset eivät myöskään rauhattomina viihtyneet enää omalla pienellä reviirillään vaan alkoivat kokoontua yhteisiksi parviksi. Suurimman tulvan mentyä ohitse ilmat lämpenevät ja aurinko sai maat ja mannut kukkimaan. Jokiveden lämmetessä toiselle kymmenelle asteelle lähtee parvi kuin yhteisestä sopimuksesta valumaan Lätäsenolta, kaukana odottavaa merta kohden. Aluksi reilun vaaksan mittaiset, smolteiksi muuttuneet vaelluspoikaset liikkuivat lähinnä öisin. Päivät menivät enimmäkseen levossa ja virran tarjoamaa ravintoa syöden. Jonkun viikon kuluttua parvi alkoi liikkua myös päivisin. Mitään kovin aktiivista ei uinti ollut vieläkään. Enimmäkseen annettiin kesäkuisen virran kuljettaa ja harvennettiin samalla joessa yltäkylläisesti riittävää pintaravintoa. Katoa kävi myös matkalaisissa. Ylhäältä syöksyvät tiirat sekä joessa alati sukkuloivat koskelot olivat huomanneet veden kalvolla liikkuvan helpon saaliin. Samoin parvea verottavat Könkämäenon lukuisat mateet ja aina ahneet hauet. Silti vääjäämättä suurin osa parvea valui kohti merta. Ja osa, vain häviävän pieni osa palaisi vielä joskus kutemaan syntymäpurolleen.

Suunnitelmia

Sataa, sataa ja sataa. Vettä on riittänyt illan ja koko yön. Aamun tullen tahti vain yltyy. Siinä puolenyön aikaan oli hieman vähemmän tihuttava jakso, mutta sen jälkeen ei hetkenkään taukoa. Jaakko Ylisiurua istuu kylmissään ropisevan laavun alla ja tuijottaa apaattisena sateen piiskaamaa vedenpintaa. Illalla sade ei niin risonut ja mukavasti kihoava nousuhumala pystyi pitämään tunnelmaa korkealla. Hänen paras kaverinsa Sami näyttää nukkuvan yhä samassa mykkyrässä makuupussissaan. Kaverin hyvät unenlahjat saavat oman kylmän ja märän olotilan tuntumaan entistä viheliäämmältä. Heidän mukanansa tuomat, lähinnä kuiviksi sytykkeiksi tarkoitetut polttopuut ovat poltettu jo illalla. Mukaan otetut kirves ja saha lojuvat mitään tekemättöminä sateessa. Lähimailta kun ei löytynyt ensimmäistäkään kuivaa runkoa. Kylkeäkin jomottaa vallan vietävästi. Hän kait loukkasi etsittäessä yöllä lisää polttopuita. Putosikohan hän jostain puusta oksia sahatessaan vai oliko se vain jokin kaatuminen? Kovin selvää kuvaa, etenkään aamuyöstä ei ole jäljellä. Viimeksi kun hän oli täällä isän kanssa, vieläpä juuri samalla paikalla tässä puronvarressa, riitti ympärillä yllin kyllin pientä polttopuuta eikä niitä isompiakaan tarvinnut kaukaa haalia. Aivan takanakin oli lähes läpitunkematon ryteikkö ja sen sisältä löytyi mahtavia pystyyn kuivaneita runkoja. Sieltä he olivat silloin isänsä kanssa hakeneet puoliksi konkeloon kaatuneen hongan. Sitä olivat poltelleet havuista tekemänsä laavun edessä pitkin yötä ja puuta riitti vielä seuraavaksi aamuksikin. Nyt kääntää päänsä mihin tahansa paistaa joka puolella aukeaksi hakattu raiskio. Maa, kaiken muun hävityksen lisäksi, on hakkuiden jälkeen kynnetty syviksi ojiksi ja edes polttopuuksi kelpaavia oksia ei tahdo löytyä. Hakkuuaukean toisesta päästä kyllä löytyy valtava monikymmenmetrinen keko latvuksia. Mutta kuka hullu niitä läpimärkiä risuja nyt lähtisi satoja metrejä rahtaamaan? Ainoastaan ihan puron varressa kasvaa sen reunamille jätettyjä vanhoja kuusia ja jostain noista lähimmistä hän taisi silloin yöllä pudota. Jaakon oma makuupussi mataa puoliksi kastuneena myttynä laavun sivulla. Märkänä jaloissa puristavat housut eivät nosta sen liiemmin tunnelmaa. Samaan märkyyteen hän oikeastaan taaemmin heräsi. Siitä miksi hän oli maannut osin laavun ulkopuolella ja vielä sateen täyttämässä lammikossa ei ole mitään mielikuvaa, mutta herätessä oli makuupussi ollut alaosastaan ihan märkä. Viereisestä mäyräkoirasta löytyy yksi juomaton keskikaljapullo. Se tyhjenee kerralla. Illalla riitti tunnelmaa ja monta pakettia makkaraa. Oli ollut yksi pullo Jaloviinaakin. Kylmän varoiksi. Kauas ei olut lämmitä. Jallupullo makaa nuotion vieressä tyhjänä, juuri kun sitä eniten tarvitsisi. Jaakko tökkää autuaasti nukkuvaa kaveriaan, mutta tämä muuttaa kääntyen asentoa. Kohta hän panee ties monennenko savukkeen palamaan, heittäen sen pian sateeseen.

Jo talvella Jaakko oli saanut vihiä, että Karkkilanjoen latvapuroille tultaisiin aikaisin keväällä istuttamaan jalokaloja. Silloin Jaakko muisti vanhan Porintien takana paikan missä olivat isänsä kanssa olleet useamman kerran onkimassa purotaimenia ja päätteli noiden purojen olen varmasti niitä samoja istutuspuroja. Ensimmäisellä käynnillä olivat rannat olleet vielä osittain jäässä ja toinenkin reissu teki vesiperän. Viikkoa taaemmin hän sai viimein virvelillä puron alaosista pari pientä haukea ja mato-onkeen söi useampia särkiä. Kerran lippaan iski varmasti semmoinen oikea jalokala, päästen tietysti irti. Paha vain että, juuri kun tuntui syönti alkavan, täytyi lähteä yövuoroon leipää hankkimaan. Siinä ajellessaan työmaatansa kohti Nummelaa hän päätti tulla viikonloppuna takaisin purolleen. Kun vielä paras lapsuudenkaveri palasi sopivasti pitkältä, puolenvuoden ulkomaanmatkaltaan oli suurten odotusten ykkösreissu lukkoon lyöty. Sami, ryökäle vain oli yllättänyt. Hän oli mennyt matkallansa yllättäen naimisiin ja nuorikko näytti kuin olisi jokin missi tai vähintään seurapiirikaunotar. Niinhän tuo aamusta iltaan kuhersi nuorikkonsa kanssa kuin paita ja peppu, eikä ensin meinannut kultaansa edes yhdeksi yönseuduksi jättää. Itsellä hänellä ei ainakaan olisi mikään tulenpalava kiire akottumaan, jollei nyt toista samanlaista sattuisi ilmaantumaan?

Samin repusta löytyy kaulasta korkattu viinipullo. Mitäpä nukkuva mies viinillä tekisi? Ensimmäisellä huikalla maistellaan. Seuraavalla pullo kumotaan puolilleen. Hapan viini puistattaa, mutta kylmän horkka hellittää. Nyt maistuvat jälleen paperossit eikä viinikään ole enää hullumpaa. Pari seuraavaa huikkaa tuo pohjan näkyviin. Pullo lentää iloisesti molskahtaen puroon. Olo alkaa oikeastaan olla ihan kohdallaan. Sadekin hellittää ihan sopivasti. Kun aivan kohdalla käy kalan molskahdus, on tunnelma toisilla lukemilla. Virveli löytyy rantakuusen alta ja siinä on kiinni Jaakon vanha luottopeli, kuparinen Mepsi. Ensimmäinen heitto menee pitkäksi. Raa’asti kiskoen lippa irtoaa vastapuolen pusikosta. Jälleen purossa käy pyörähdys. Tällä kertaa se kävi hieman alempana, keskellä virtaa ja juuri siinä missä sileä peili muuttuu vetäväksi nivaksi. Jaakon tekee mieli mennä lähemmäksi. Sekunnin toista kestää puntarointi. Tuona aikana hän muistaa Erälehdestä lukemansa jutun, jossa tähdennettiin kuinka arkoja oikeat jalokalat ovat ja kuinka tärkeätä on, että itse pysyy näkymättömänä. Taisipa siinä samassa jutussa olla oikein hieno kuvakin siitä kuinka pystyssä toikkaroiva kalamies näkyy veden alta katsottuna. Myös

Tässäpä kommentteja ja pari vinkkiä. Lappiin on aina mukava tulla. Kaikissa kuukausissa on hyvät ja huonot puolet, mutta " pikkuelukoita" riittä kesäkuun alusta syyskuun loppuun. Ensin tulee sääsket sitten paarmat ja polttiaiset elokuussa. Sääsket pysyvät koko ajan ja ne imee vain verta. Paarmat ottavat palan ja menevät oksalle "lounastamaan". Mäkärät nenevät joka paikkaan. Hiuksiin, vaatteiden sisään, vyön alle, ja jos ei ulkoa tullessa puhdista vaatteita on koko vaunu täynnä niitä. Samoin koiran turkissa ne kulkeutuu sisälle. Niistä pääsee eroon koska ne kerääntyvät ikkunoihin ja sieltä helppo poistaa vaikka imurilla. ja luojan kiitos ne ei inise. "ötököiden" kanssa pärjää. Nykyisin on hyvät, hajuttomat, karkotteet yms.

Itikat ei syö lautaselta, karhut ja sudet ovat oppimassa niille tavoille pikkuhiljaa.

Kajaanista itärajaa pitkin, ei 5 tietä vaan ihan itärajan tietä, on kauniit korpimaisemat ja tilaa on. Kuusamon ja Kemijärven välillä on myös upeita paikkoja. Kemijärveltä tai Kuusamosta Sallan Savukosken kautta Sodankylään maisemia riittää. Vt 4:sta pitkin Sokostin tunturiketjun jälkeen maailma muuttu ja jäämeren vaikutus alkaa näkymään. Inaria kohti pudotaan lähes 500m:n korkeudesta 100m:n. Sitten joko Karigasniemen, Utsjoen, Nuorgamin, tai Sevettijärven kautta Norjaan. Norja on kokonaan oma "lukunsa" ja maailmansa. Kaunis, mielenkiintoinen ja hinnakkaapi kuin Suomi. Joka tapauksessa tervetuloa Lappiin ja hyvää lomamatkaa. Ja tietenkin Jussin jatkoa. PS. Kyllä niiden "pikku veijareiden" kanssa pärjää, älä ole huolissasi

Johan se on totuus että -Mitä sinä etelänmies huirot mikset käytä ohvia,(ei koffia), .JV

Kiitos Jyrkille hyvästä vastauksesta. Elokuun puolessavälissä todnäk lähdetään reissu heittämään kun viskas tänävuonna loman sinne...

Pistänpä minäkin juttua, ja kuten moni muu jo sanonut, noiden "ystävien" määrä riippu ihan kesän kulusta, miten on lämmintä tai märkää. Aina niitä kuitenkin tulee matkamajaan sisään, joten RollOn myrkyllä kun hyttysverkot rullaa/pyörittelee "kastelee" majapaikan sisäpuolelta ja kerää sitten siihen palloon tarttuneet ötökät vaikka talouspaperiin niin sekin asia on siistimpää! Hetken se toki haisee, mutta jotenkin se myrkky kuitenkin jää hyttysverkkoon ja niitä ei sitten pahasti enää näy? Jokakesän uusinta Huom!
Itse pidän elokuusta, ei enää niin paljon muita kulkijoita, joten lähes jokapaikassa on tilaa ja jos sattuu niin jossain paikoissa on kesän "lopettajaiset", etelän väki on poistunut, kun koulut alkavat. Suosittelen, menkää mukaan. Ja mitä pohjoisemmaksi menee, sitä kylmenpää syksyllä ja vähemmän "ystäviä" ja yöllä jo kenties lämmitystä tarvitsee, ettei kostu matkamajasta paikat!

P.S. nimipäivää kaimalle ja saatetaan vaikka kohdata kun samaan aikaan tuolla ollaan. :-)

Kiitos samoin Kaimalle ! (tämä viesti lähetetty 26.6. muttakun kiertää kooklen kautta tulee perille vasta n. 27.6. klo 12.13)

)

Täällä keskellä suomea on nyt sääskiä. Mutta ei sen kummempaa. Mitenkähän ne osuu lakin siellä takaraivolla olevaan aukkoon. Toivopoika

Käytiin juuri ajelemassa pohjois Norjan kierros.pallailtiin Altasta Kautokeinon kautta kotimaahan.Vasta Mellajärvellä oli sääskiä enemmälti. Vain Tunturi Lapin kesälehesä oli hyviä kesälehen käyttöohjeita. " Yks: Emmuista ensimmaistäkhän sääsketöntä kessää.Välillä niitä onenempi,välillä vähä vähempi,mutta taajoa niitten kansaon aina saanu. Vääntelemällä Kesälehestä sääskilakin saapi kuiten kaljunsuojan. Ko yhestä aukeastamastatullee yksi sääskilakki,niintämäki lehtivarjelee 18 paljasta päälakea sääskenpistoilta" A.K

Ei missään kuussa. Kaksi kerttaa käynyt keväällä Saariselkä ja Äkäslompolossa lentäen mutta olivat firman maksamia työmatkoja.